"Minuun nähden on asianlaita kuitenkin toisin, kuin mitä näytät luulevan, Susi-Galazi", sanoi Umslopogaas. "Nuo halakazi-koirat tappoivat isäsi ja äitisi, mutta he ovat surmanneet, kuten vasta eilen sain tietää, myös minun äitini ja Nada-sisarenikin, jota rakastin yli kaiken koko maailmassa ja joka myös rakasti minua. Tuo mies, Dingaanin suu", hän viittasi minuun, "sanoo, että saavutan Dingaanin suosion, jos voin tuhota halakazit ja vangita tuon Liljankukka-nimisen tytön. Eipä silti, että välittäisin Dingaanista. Omia teitäni kuljen, elän niin kauan kuin elän ja kuolen kun hetkeni tulee, mutta kostaakseni äitini ja rakkaan sisareni kuoleman minä tahdon voittaa ja tuhota nuo halakazit tahi tuhoutua itse. Ehkäpä näet minut piankin, oi Dingaanin suu, kuninkaan luona Mahalabatinessa Lilja-tyttö ja halakazien karja mukanani. Ellet, niin tiedät, että olen kaatunut sotureineni."
Galazin läsnäollessa Umslopogaas puhui niin, mutta kahdenkesken jäätyämme hän syleili minua ja sanoi minulle hellät jäähyväiset, sillä jälleennäkemisen toiveet olivat vähäiset. Mutta useinhan käy niin, että rohkea voittaa. Sitten erosimme — minä palatakseni Dingaanille kertomaan, että Bulalio, kirveskansan päällikkö, oli lähtenyt halakazeja vastaan tuodakseen tuon Lilja-nimisen tytön kuninkaalle sovintolahjaksi, Umslopogaasin jäädessä valmistautumaan sotaan.
Riensin Kummitusvuorelta nopeasti takaisin Umgugundhlovuun ja menin heti Dingaanin puheille, joka katseli minua ensin sangen karsaasti. Mutta hänen käytöksensä muuttui heti, kun kerroin terveiseni, kuinka Bulalio-päällikkö oli lähtenyt sotapolulle Lilja-tyttöä kuninkaalle valloittamaan. Hän kiitteli minua oikein kädestä pitäen ja sanoi olleensa tyhmä epäillessään minua, kun olin tehnyt voitavani saadakseni hänet luopumaan sotatuumista halakazeja vastaan. Nyt hän näki tarkoitukseni olleen sytyttää tuo palo toisella kädellä ja pelastaa hänen kätensä palamasta.
Hän sanoi myös, että jos tuo kirveskansan päällikkö tuo hänelle tytön, antaa hän anteeksi suurelle Elefantille lähetetyt terveiset. Hän lupasi antaa halakazeilta ryöstetyn karjankin palkinnoksi Bulaliolle ja tehdä tästä mahtavan miehen. Vastasin, että kaikki käyköön niin kuin kuningas tahtoo. Olin vain tehnyt velvollisuuteni toimimalla niin, että eräs kopea päällikkö oli nöyrtynyt ja yksi vihollinen kukistettaisiin — kuninkaan tarvitsematta menettää mitään. Voisipa vielä käydä niinkin hyvin, että Liljankukka olisi piankin kuninkaan luona.
Sitten odotin tapahtumain kehitystä.
Nyt, isäni, alkavat myös valkoiset miehet, joista me käytämme nimeä amaboona ja te nimeä buurit, esiintyä kertomukseni yhteydessä. Ou! En ajattele mitään hyvää noista amabooneista, vaikka minähän se olin, joka autoin heitä voittamaan Dingaanin — minä ja Umslopogaas.
Muutamia harvoja valkoisia miehiä oli tosin jo aikaisemmin välistä saapunut Chakan ja Dingaanin luo, mutta ne tulivat enimmäkseen, muutamia metsästäjiä lukuunottamatta, vain rukouksia lukemaan eivätkä taistelemaan. Nämä buurit sitävastoin sekä rukoilevat että tappelevat ja varastavatkin, mitä minä en taas voi lainkaan ymmärtää, kun teidän omat rukoilijanne julistavat sellaisen olevan syntiä.
No niin, oltuani matkani jälkeen kotona kuukauden päivät, saapui Dingaanin puheille noin kuusikymmentä buuria erään Retief-nimisen mahtavan miehen johdolla aseinaan ärjyjät — tarkoitan noita pitkiä pyssyjä, joita buureilla oli siihen aikaan — tahi ehkä heitä oli kaikkiaan sata henkeä palvelijat ja apulaiset mukaanluettuina. Heidän tarkoituksensa oli ostaa Tugela ja Umzimoubujokien välinen maakaistale Natalissa. Mutta minun ja toisten neuvonantajien kehoituksesta Dingaan teki heidän kanssaan sellaisen sopimuksen, että he ensin karkaisivat erään Sigomyela-nimisen päällikön kimppuun, joka oli varastanut kuninkaan karjaa, ja toisivat karjan takaisin. Buurit myöntyivät, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin he palasivat ajaen sekä Sigomyelaa että kuninkaalta varastettua karjaa edellään.
Dingaanin kasvot loistivat, kun hän näki saaliin, ja jo samana iltana hän kutsui koolle suuren neuvoston, amakapatin, käsittelemään maanluovutuskysymystä. Sanoin heti, ettei merkinnyt mitään, myöntyikö hän vai ei, sillä suuri Elefantti-vainaja oli jo luovuttanut maan englantilaisille, Yrjö-kuninkaan lapsille. Tekipä Dingaan mitä hyvänsä, käy lopulta kuitenkin niin, että englantilaiset ja amaboonat sotivat maan omistuksesta. Suuren Elefantin ennustus alkoi toteutua, sillä nyt jo saatoimme kuulla rientävien askelten töminää, kun valkoinen kansa lähestyi, joka oli valtaava kuningaskuntamme.
Dingaanin kasvot synkistyivät, sillä sanani olivat haavoittaneet häntä kuin väkäkeihäs, ja hän lopetti kokouksen vastaamatta mitään.