Mutta kun Zinita, hänen vaimonsa, kuuli asiasta, joutui hän aivan vihan vimmoihin, ärhenteli kiukkuisesti Umslopogaasille ja kirosi minua, Mopoa, Dingaanin suuta, koska olin, kuten hän aivan oikein sanoi, pannut nuo houreet Tappajan päähän. "Miksi et voi elää täällä rauhassa ja yltäkylläisyydessä, kumma mies, vaan tahdot lähteä sotimaan ihmisiä vastaan, jotka eivät ole sinulle mitään pahaa tehneet, mille matkalle vielä itsekin sorrut tahi ainakin saatat kärsimyksiä toisille? Sanot tahtovasi viedä tytön Dingaanille saavuttaaksesi siten tämän suosion. Eikö Dingaanilla ole tyttöjä enemmän kuin hän voi lukeakaan? Eiköhän olekin vain niin, että sinä olet kyllästynyt meihin nykyisiin vaimoihisi ja tahdot saada tytön haltuusi vain itseäsi varten? Suosiota saavuttaaksesi! Pysymällä rauhassa saavutat kaikista parhaiten suosiota, Bulalio. Jos kuningas lähettää soturinsa sinua vastaan, niin tappele silloin, sinä heikkoymmärryksinen houkka!"
Noin loukkaavasti Zinita puhui — vihoissaan hän syyti suustaan kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, ja häntä ei Umslopogaas voinut haastaa taisteluun. Umslopogaas sai luvan kuunnella niin kärsivällisesti kuin hän suinkin taisi, sillä useinhan käy siten, isäni, että suurimmatkin miehet ovat usein, mitättömiä oman kattonsa alla. Hän tiesi sitäpaitsi, että Zinita puhui noin katkerasti vain rakkaudesta häneen.
Kolmantena päivänä olivat kaikki taistelukuntoiset miehet koolla, ja heitä oli noin parituhatta, kaikki urhoollisia ja kelpo sotureita. Umslopogaas astui majastaan Susi-Galazin keralla ja piti rykmentilleen kiihoittavan puheen selittäen samalla retken tarkoituksen. Soturit kuuntelivat vaitiollen, ja näki aivan selvästi, että yksi oli yhtä mieltä ja toinen toista, kuten oli ollut johtomiestenkin laita neuvottelussa. Sitten astui Galazi esiin ja kertoi tuntevansa halakazien luolat ja salatiet ja karjankin lukumäärän, mutta miehet näyttivät yhä empivän, jolloin Umslopogaas lisäsi seuraavat sanat:
"Huomenna päivän sarastaessa lähden minä, Bulalio tapparan haltija ja kirveskansan päällikkö, halakazeja vastaan veljeni Susi-Galazin keralla. Jos kymmenenkin miestä lähtee mukaamme, niin me menemme. Nyt valitkaa, soturit! Ne tulkoot, jotka tahtovat, muut jäävät kotiin akkojen ja lasten luo!"
Riveistä kajahti vastaan jyrisevä huuto:
"Tulemme mukaasi, Bulalio, voittoon tahi kuolemaan!"
Aamulla joukot sitten lähtivät kirveskansan naisten haikeiden valitusten saattamina. Zinita yksin ei kyynelöitynyt, vaan murjotti vihaisesti ja ennusteli kaiken loppuvan onnettomasti. Hän ei sanonut edes miehelleen jäähyväisiä, mutta purskahti kuitenkin itkuun tämän mentyä.
Umslopogaas riensi armeijoineen nopeasti eteenpäin nähden nälkää ja kärsien janoakin, kunnes vihdoin saavuttiin Umswazi-maahan ja jonkun ajan kuluttua erään ahtaan ja korkean vuorensolan läpi halakazien alueelle. Susi-Galazi oli pelännyt solan olevan miehitetyn, sillä hän tiesi, että sananviejiä oli joukoittain kiiruhtanut varoittamaan halakazeja, vaikka he eivät olleet matkan varrella häirinneet ketään; karjaakin he olivat ottaneet vain niin paljon kuin tarvittiin soturien muonaksi. Mutta solassa ei ollut ketään, ja kun oli päästy läpi, levähdettiin, sillä ilta oli jo kulunut myöhäiseen. Päivänkoitteessa Umslopogaas silmäili edessä leviävää aukeata tasankoa, ja Galazi näytti hänelle pitkähköä matalaa kukkulaa, jonne oli noin parin tunnin matka.
"Tuolla, veljeni", sanoi hän, "on halakazien kaupunki, jossa olen syntynyt, ja tuossa kukkulassa on se suuri luola."
Matkaa jatkettiin, ja ennenkuin aurinko oli ehtinyt korkeallekaan, saavuttiin erään kunnaan laelle, jonka toiselta puolelta kuului torvien toitahduksia. Halakazien koko sotajoukko — oikein suuri impi — hyökkäsi tasangon yli heitä kohti!