Dingaan oli hyvin synkkä ja koetti keksiä jotakin mielenviihdykettä. Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että kaupunkiin oli saapunut eräs valkoinen rukoilijamies, joka tahtoi opettaa meitä zuluja kunnioittamaan muitakin jumalia kuin assegaita ja kuningasta. Tuo muukalainen oli muuten hyvä ja kunnon mies, mutta hänen opetuksensa, jota oli sangen vaikea ymmärtää, ei ottanut oikein menestyäkseen. Johtomiehet eivät pitäneet hänen opistaan, koska se näytti tahtovan asettaa herrallekin herran ja kuninkaallekin kuninkaan ja vaatia rauhantoimia niiltä, joiden jalat oli luotu sotapolkua varten. Dingaan kutsutti miehen luokseen saadakseen väitellä hänen kanssaan, sillä Dingaan oli mielestään nerokkaista nerokkain.
Valkoinen mies tuli, mutta oli sangen kalpea nähtyään miten buurien kävi, sillä hän oli lempeäluonteinen ja vihasi sellaisia tekoja ja näkyjä. Kuningas pyysi häntä istumaan ja sanoi:
"Kerroit minulle kerran, oi valkoinen mies, eräästä tulipätsistä, johon kaikki sellaiset joutuvat, jotka ovat harjoittaneet vääryyttä eläissään. Sanopas nyt suuressa viisaudessasi, ovatko isäni tuossa paikassa?"
"Kuinka minä sen tietäisin, oi kuningas", vastasi mies, "enhän voi tuomita ihmisten tekoja! Tiedän vain tämän: kaikki ne, jotka murhaavat, ryöstävät, sortavat viattomia ja todistavat väärin, joutuvat tuohon tulipätsiin."
"Luulenpa, että isäni ovat tehneet tuota kaikkea", vastasi Dingaan, "ja jos he ovat nyt tuossa paikassa, niin tahdon minäkin mennä sinne, sillä haluan olla isäini luona viimeiseen saakka. Kuitenkin luulen keksiväni keinon, miten päästä pois tuosta tuskan paikasta, jos sinne kerran joutuisinkin."
"Kuinka sitten, oi kuningas?"
Dingaan oli valmistanut vieraalleen tämmöisen ansan. Tuon suuren avoimen paikan keskelle, jossa buurien kimppuun oli hyökätty, oli kyhätty suunnaton rovio kuivista pensasrisuista, joiden päälle oli ladottu valtava pino tukevia, rutikuivia hirsiä. Roviossa oli polttopuuta ehkä noin kuusikymmentä täyttä kuormaa.
"Sen saat pian nähdä omin silmin", vastasi Dingaan ja käskien sytyttää rovion tuleen hän kutsui paikalle tuon nuorukaisrykmentin, joka oli jätetty kaupunkiin, — saman, joka oli murhannut buurit. Siinä oli ehkä noin puolitoistatuhatta miestä.
Rovio paloi pian ilmitulessa, joka kiihtyi joka hetki, niin että rykmentin saavuttua paikalle kohosi valtava yhtenäinen liekki humisten korkeuteen, ja vaikka me istuimme verraten kaukana, oli kuumuus melkein sietämätön, tuulen kääntyessä meitä kohti.
"No, rukoilijamies, onko pätsisi kuumempi kuin tuo?" sanoi kuningas.