Mies vastasi, ettei hän tiennyt, mutta kuuma se varmasti oli.
"Näytänpä sinulle, miten minä pääsen sieltä pois, jos kerran sinne joutuisinkin, vaikkapa tulesi olisi tätä kymmenen kertaa suurempi ja kuumempi. Hoi, lapset!" huusi hän sotureihin kääntyen ja ylös hypähtäen, "näette tuon rovion. Hyökätkää ja polkekaa tuli sammuksiin. Liekkien paikalle jääköön vain tuhka ja musta hiilos!"
Valkoinen mies kohotti kätensä ja rukoili kuningasta peruuttamaan käskyn, joka ajaisi niin monta kuolemaan, mutta kuningas käski hänen olla vaiti! Silloin mies loi katseensa ylöspäin taivasta kohti ja rukoili jumaliaan. Hetkisen katselivat soturitkin toisiaan aivan ymmällä, sillä liekit hulmusivat raivoisasti singahdellen korkealle ja pannen ilman väräjämään kuumuudesta.
Mutta rykmentin päällikkö huusi kaikuvalla äänellä: "Kuulkaa ja täyttäkää käsky, jolla kuningas meitä kunnioittaa! Suuri on kuningas! Eilen tuhosimme amaboonit, mikä ei ollut mitään, sillä he olivat aseettomat, mutta tuossa on vastustaja, joka on meidän veroinen. Tulkaa, lapseni, peseytykäämme tulessa, me, jotka olemme tultakin tulisemmat! Suuri on meitä kunnioittava kuninkaamme!"
Hän syöksähti eteenpäin ja soturit seurasivat jäljessä hurraten, että ilma vavahteli. Rohkeutta ei puuttunut, ja sitäpaitsi tiesivät kaikki, että kuolema odotti niitäkin, jotka jäivät jälkeen, ja olihan parempi kuolla kunnialla kuin joutua häpeään. Eteenpäin he ryntäsivät päällikkönsä johdolla, iloisina kuin taisteluun rientäessä ja lauloivat Ingomoa, zulujen sotalaulua. Päällikkö oli jo aivan liekkien lähellä ja me näimme hänen kohottavan kilpensä suojakseen; sitten hän katosi — hyppäsi suoraan tuleen, eikä kukaan voi sanoa, jäikö hänestä mitään jäljelle.
Ensimmäinen komppania seurasi heti hänen jäljessään. Soturit syöksyivät tuleen pieksäen liekkejä häränvuotakilvillään, polkien niitä paljailla jaloillaan ja heitellen palavat hirret sinne tänne. Heistä ei jäänyt ainoatakaan eloon, isäni; he nujertuivat maahan kuin perhonen kynttilänliekkiin, ja mihin he kaatuivat, siihen he menehtyivätkin. Mutta uusia tuli tilalle, komppania toisensa jälkeen hyökkäsi liekkeihin ja tässä taistelussa oli niiden hyvä olla, jotka joutuivat viimeisiksi vihollisen kanssa ottelemaan. Paksu savu, joka tiheni tihenemistään, kietoi vihdoin rovion verhoonsa, liekit painuivat yhä matalammiksi, ja hiuksettomiksi palaneita, tulen valkoisiksi kärventämiä ja sokaisemia olentoja alkoi ilmestyä savusta rovion toiselta puolelta kaatuillen sinne ja tänne. Toisia seurasi jäljessä, liekkejä ei näkynyt enää, paksua savua vain, jonka keskeltä hämärästi häämötti tummia liikkuvia olentoja. Työ oli tehty, isäni; he olivat voittaneet tulen ja seitsemän viimeistä komppaniaa oli selvinnyt liekeistä melkein ilman mitään vaurioita, vaikka jokainen soturi oli kulkenut rovion poikki. Montako miestä tuhoutui? Sitä en tiedä, sillä niitä ei laskettu milloinkaan, mutta tuon rykmentin miesluku vähentyi ainakin puoleen, kun otetaan vahingoittuneetkin lukuun, ja sellaisena se pysyi kauan aikaa, kunnes kuningas täydensi sen jälleen.
"Siinä näet, rukoustaikuri", sanoi Dingaan nauraen. "Noin minä aion selvitä puhumastasi pätsistä, jos nyt sellaista edes onkaan; käsken sotureideni sammuttaa tulen."
Silloin rukoilijamies lähti luotamme sanoen, ettei hänellä ollut enää halua tyrkyttää oppiaan zuluille, ja myöhemmin minä kuulin hänen poistuneen maasta iäksi. Hänen mentyään raivattiin nuotion jätteet ja kuolleet pois, vahingoittuneet saivat hoitoa tahi tapettiin aina sen mukaan, minkälainen vamma oli, vioittuneet astuivat kunninkaan eteen ylistyssanoja huudellen.
"Saatte uudet kilvet ja uudet töyhdöt, lapseni", sanoi Dingaan, sillä kilvet olivat mustuneet ja rypistyneet, ja vain muutamilla harvoilla olivat tukka ja töyhdöt jäljellä.
"Wow!" jatkoi Dingaan katsellen eloonjääneitä sotureita, "parranajo käynee sangen huokeasti tuossa valkoisen miehen mainitsemassa pätsissä."