"Mitä sinä tarkoitat?" huudahti Dingaan kavahtaen ylös.
"Sen saa kuningas pian nähdä", vastasi Umslopogaas, kääntyen takanaan seisovien päälliköittensä puoleen, joille hän sanoi pari sanaa. Rivit aukenivat, ja neljä soturia astui esiin kantaen olkapäillään paareja, joilla lepäsi jokin raakoihin härän vuotiin kiedottu esine. Soturit tervehtivät ja laskivat taakkansa kuninkaan eteen.
"Avatkaa!" käski Umslopogaas. Vuodat kierrettiin auki ja näkyviin tuli suolaan peitetty nuoren tytön ruumis, tytön, joka oli kerran ollut kaunis ja suloinen.
"Tuossa on Liljankukan varsi, oi kuningas", sanoi Umslopogaas viitaten tapparallaan ruumiiseen, "kukka on kuihtunut aikansa kukoistettuaan."
Dingaan tuijotti eteensä ja syvä katkeruus valtasi hänen mielensä, sillä hän ei ollut toivonut mitään niin hartaasti ja kiihkeästi kuin saada Lilja omakseen.
"Viekää haaska pois ja heittäkää koirille!" huusi hän. "Joutuin! Tahdon saada heti tietää, miten tyttö sai surmansa, josta rikoksesta minä vaadin sinut tilille, Bulalio. Punnitse tarkoin sanasi ja vastaa hyvin, sillä nyt on henkesi vastauksesi varassa."
Umslopogaas kertoi sepittämänsä jutun, jonka tiedät, isäni, ja kun hän oli lopettanut, astui Galazi esiin ja kertoi, mitä hän tiesi tapahtumasta, kuinka hän oli nähnyt erään soturinsa iskevän tytön kuoliaaksi, minkä soturin hän oli vihansa vimmassa sitten itse iskenyt kuoliaaksi. Ja muutamat päälliköt, jotka olivat nähneet sekä tytön että soturin, todistivat Umslopogaasin ja Galazin puhuneen totta.
Dingaan oli sangen vihastunut, mutta tehtyä ei voinut kukaan tekemättömäksi saada. Lilja oli kuollut ja ainoa syyllinen oli jo saanut hengellään vastata teostaan ollen siten Dingaanin käden saavuttamattomissa.
"Lähtekää täältä, te molemmat", sanoi hän Susi-veikoille, "ja viekää soturinne mukananne. Minä otan karjan ja vangit. Ja olkaa sangen kiitolliset, että säästän kurjan henkenne, sillä te olette käyttäytyneet sangen sopimattomasti. Lähditte luvattani sotapolulle sillä seurauksella, että tyttö, jota sydämeni niin hartaasti ikävöi, sai surmansa. Toitte tosin hänen ruumiinsa minulle, mutta ette hänen henkeään."
Kun kuningas sanoi säästävänsä heidän henkensä, hymyili Umslopogaas julmasti katsahtaen sotureihinsa. Sitten hän tervehti kuningasta ja kääntyi mennäkseen. Mutta samassa juoksi riveistä eräs soturi Dingaanin eteen ja huudahti: