Nadan lopetettua tarinansa kertoi Umslopogaas omansa, kuinka asiat olivat luonnistaneet Dingaanin luona. Hänen kuvatessaan, kuinka hän oli luovuttanut tytön ruumiin Dingaanille sanoen sen olevan Liljankukan kuihtuneen varren, sanoi Nada hänen toimineen mainiosti, ja kun Umslopogaas kertoi petturin kohtalosta, taputti Nada käsiään, vaikka hän, helläsydäminen kun oli, inhosi kuulla veritöitä kuvailtavan. Umslopogaasin vaiettua oli Nada hiukan alakuloinen ja sanoi, että hänen kohtalonsa näytti seuraavan häntä kaikkialle. Nyt oli kirveskansakin joutunut suureen vaaraan hänen tähtensä.
"Ah, veljeni!" huudahti hän tarttuen Umslopogaasin käteen, "olisi parempi, että kuolisin, ennenkuin saatan sinullekin murhetta."
"Eihän se mitään hyödyttäisi", vastasi Umslopogaas. "Dingaan ei lepy enää, olitpa elävä tahi kuollut. Ja tiedä Nada: minä en ole sinun veljesi!"
Kuullessaan nuo sanat Nada kavahti luokseni hellittäen Umslopogaasin käden.
"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi hän. "Hän, kaksoisveljeni, jonka kanssa olemme yhdessä kasvaneet, sanoo pettäneensä minua tähän saakka; kuka hän on sitten, isä?"
"Serkkusi, Nada."
"Ah, niinkö", vastasi Nada, "sittenpä olen iloinen. Olisin ollut sangen pahoillani, jos hän, jota niin rakastan, olisi ollut minulle aivan vieras", ja suupieliin ja silmiin ilmestyi heikko hymy. "Mutta kerrohan, miksi häntä on aina sanottu veljekseni?"
Ilmaisin hänelle Umslopogaasin syntymän salaisuuden, sillä luotin häneen.
"Olet julmaa sukua, vaikkakin kuninkaallista, Umslopogaas", virkkoi hän lopetettuani. "En pidä sinusta niinkuin ennen, sinä hyeenamiehen poika."
"Huonoja uutisia", sanoi Umslopogaas, "sillä tiedä, Nada, että nyt tahdon sinun rakastavan minua enemmän kuin milloinkaan ennen — tahdon, että tulet vaimokseni minua puolisonani rakastaaksesi!"