"Ei", vastasi Zinita; "puhelenpa hänen kanssaan hiukan", ja hän meni tielle odottamaan Nadaa, joka lähestyi hyräillen kädet rinnoilla.
Huomattuaan Zinitan, Nada herkesi laulamasta ja ojensi kätensä, sanoen:
"Huomenta, sisareni."
Mutta Zinita ei ollut kättä huomaavinaankaan, vaan vastasi: "Eihän ole soveliasta, sisareni, että tahraisella kourallani likaan sinun hienon ja pehmoisen, vielä kukille tuoksuvan kätesi. Minulla on sinulle hiukan terveisiä niin omasta kuin herramme Bulalion toistenkin vaimojen puolesta: tarhassa rehoittaa rikkaruoho ja meitä on liian vähän saadaksemme työn kunnollisesti tehdyksi, jonkatähden kysymme, etkö tulisi auttamaan meitä, kun kuherruskuukautesikin ovat jo ohi? Ellet tuonut kuokkaa mukanasi Swazi-maasta, lainaamme sinulle kernaasti sellaisen."
Nada ymmärsi tarkoituksen ja veri tulvahti hänen päähänsä, mutta siitä huolimatta hän vastasi rauhallisesti:
"Auttaisin teitä mielelläni, sisareni, vaikka en olekaan milloinkaan ollut ulkotyössä, sillä missä hyvänsä olen ollutkin, ei minun ole sallittu tehdä muita töitä kuin sitoa kukkia ja pujotella helmiä. Mutta nyt on asian laita siten, että Umslopogaas, joka on mieheni, on kieltänyt minua tekemästä työtä käsilläni, enkähän minä voi olla hänelle tottelematon."
"Onko isäntämme sanonut sinulle niin, Nada? Sepä oli merkillistä. Katsos nyt, minä olen hänen ensimmäinen vaimonsa, hänen inkosikasinsa — minä neuvoin hänelle, miten tappara oli voitettavissa — eikä hän ole kieltänyt minuakaan työskentelemistä toisten naisten lailla, minua, joka olen synnyttänyt hänelle lapsiakin, eikä hän ole tietääkseni toisillekaan mitään sellaista sanonut. Rakastaako Bulalio sitten sinua enemmän kuin meitä muita?"
Nada huomasi joutuneensa ansaan, mutta rohkaisi mielensä.
"Yhden täytyy olla muita rakkaampi, Zinita", vastasi hän, "niinkuin joku on aina toisia kauniimpi. Sinä olet onnesi hetken elänyt, anna siis minun viettää rauhassa omani, joka on kenties hyvinkin lyhyt. Minä ja Umslopogaas olemme sitäpaitsi lempineet toisiamme jo vuosia ennen kuin sinä ja hänen toiset vaimonsa olitte nähneetkään häntä, ja meidän rakkautemme kestää hautaan saakka. Enempi puhuminen tästä asiasta on turhaa sanojen tuhlausta."
"Eipä suinkaan, Nada, tämän tahdon sinulle vielä sanoa: Valitse jompikumpi. Joko lähdet luotamme ja annat meidän elää onnellisina herramme luona tahi jäät tänne ja saatat meidät kaikki turmioon."
Nada mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Jos voisin uskoa, että rakkauteni saattaa turmioon hänet, jota rakastan, niin lähtisin heti, vaikka se olisikin kuolemani, mutta, Zinita, minä en usko sitä. Kuolema suosii heikkoja ja jos hän ojentaa kätensä, niin hän taittaa Liljankukan tarttumatta Tappajaan", ja Nada pujahti Zinitan ohi poistuen kiireesti, mutta ei laulanut enää.