"Olet kunnollinen vaimo", sanoi kuningas. "Valpas suojelushenkeni pelasti minut sellaisen kynsiin joutumasta. Pyyntöösi suostuisin kernaasti, sillä minäkin vihaan tuota Bulaliota ja tahtoisin mielelläni rusentaa Liljankukankin. Mutta sinä tulet sopimattomaan aikaan, vaimo. Minulla on täällä vain yksi rykmentti, mikä on luullakseni liian vähän, mutta odotahan, kunnes soturini palaavat amaboonat tuhottuaan, niin silloin voin täyttää toivomuksesi. Kenen ovat lapset?"
"Minun ja Bulalion, joka oli mieheni."
"Siis hänen lapsiaan, jonka henkeä nyt vaadit."
"Niin, kuningas."
"Olet yhtä hyvä äiti kuin puolisokin", sanoi Dingaan. "Olen puhunut — mene!"
Mutta Zinitan sydän himosi kostoa, äkillistä ja hirmuista kostoa tuolle Liljankukalle, joka oli vallannut hänen paikkansa, ja miehelleen, joka oli syrjäyttänyt hänet Liljankukan takia. Zinita ei tahtonut odottaa — ei hetkeäkään.
"Kuule, oi kuningas", huudahti hän, "en ole vielä kertonut kaikkea. Tuo Bulalio vehkeilee sinua vastaan Mopo Makedaman pojan kanssa, joka oli ennen neuvonantajasi."
"Vehkeileekö hän minua vastaan, vaimo? Sisiliskoko vehkeilee kalliota vastaan, jolla se paistattaa päivää? Vehkeilköön hän rauhassa; Moposta pidän kyllä huolen."
"Niin, oi kuningas, mutta ei siinä kaikki. Bulaliolla on toinenkin nimi — häntä sanotaan Umslopogaasiksi, Mopon pojaksi. Mutta hän ei olekaan Mopon poika, vaan suuren Elefantti-vainajan, tuon mahtavan kuninkaan, joka oli veljenne, ja Mopon sisaren, Balekan. Kuulin sen Mopolta itseltään. Tiedän kaikki. Syntyperänsä nojalla on Bulalio valtaistuimesi laillinen omistaja, ja sinä olet anastanut hänen paikkansa, oi kuningas."
Dingaan istui hetkisen hämmästyksestä aivan sanattomana. Sitten hän käski Zinitan astua lähemmäksi ja kertoa kaikki, mitä tiesi.