Silloin kajahti yön hiljaisuudessa kaikuva huuto: "Herätkää, herätkää, vihollinen on portilla!"
XII.
HARMAAN JA MUSTAN VÄEN VIIMEINEN TAISTELU.
Galazi syöksyi huutoaan huudellen kaupungin läpi ja hänen takanaan nousi levoton hälinä. Kaikki nukkuivat, eikä vartijoita näkynyt missään, sillä Umslopogaas oli niin vaipunut Liljankukan jumaloimiseensa, että hän unhotti kaiken varovaisuuden, muistamatta enää Dingaanin vihaa, sotaa ja kuolemaa. Galazi riensi pysähtymättä eteenpäin ja saapui hetkisen kuluttua Nada Liljankukan suurelle majalle, jonka Umslopogaas oli lemmitylleen rakennuttanut. Hän syöksyi sisään tietäen tapaavansa siellä veljensä Bulalion. Majassa oli vielä melkein pimeä, mutta Galazihan näki pimeässäkin, ja hän keksi heti Nadan ja Umslopogaasin, jotka nukkuivat majan toisella puolella ovea vastapäätä, Umslopogaasin pää Nadan rintaan nojaten. Tappara Itkuntekijä kimalteli hänen vieressään.
"Herätkää!" kiljaisi Susi-Galazi.
Umslopogaas kavahti ylös tapparaansa tarttuen, mutta Nada mutisi unisesti: "Anna minun nukkua, lepo on suloinen."
"Nukuttepa pian tavallista sikeämmin, ellette kiiruhda!" huohotti
Galazi. "Joutuun nyt, veljeni, kiinnitä sudentaljasi ja ota kiipesi!
Joutuin, sanon minä, sillä kuninkaan koirat ovat portillasi!"
Nada kavahti myös seisoalleen ja molemmat alkoivat pukeutua vaistomaisesti kuin unissakävijät ymmärtämättä vieläkään, mitä Galazi oikein tarkoitti. Galazi joi siemauksen olutta ja oli taas entisellään, nopea ja tarmokas. Samassa seisoivat he jo majan edessä. Taivas oli harmaa, mutta idässä ja lännessä, pohjoisessa ja etelässä hulmusivat liekit jo taivaalle, sillä sytytysmerkki oli annettu.
Umslopogaas näki tulen ja käsitti. Hänen tarmonsa palasi. "Mihin suuntaan, veljeni?" kysyi hän.
"Liekkiin ja piirittäjien läpi vuorelle harmaan väkemme luo", vastasi
Galazi. "Jos pääsemme perille, niin siellähän saamme apua."