He kamppailivat jo vaahtoavassa virrassa, ja oli hyvä, että Nada osasi uida, sillä muutenpa he olisivat menehtyneet. Toiselle rannalle saavuttiin onnellisesti ja pian oltiin nopeasti matkalla vuorta kohti. Metsä oli jo melkein läpäisty, kun Umslopogaas vihdoin kuuli suden ulvahduksen.
Hänen täytyi nyt ottaa Nada olkapäilleen ja kantaa häntä niinkuin
Galazi oli kerran kantanut erästä toista, sillä sutten ollessa
valveilla odotti Kummitusvuorella kuolema kaikkia muita paitsi
Susi-veikkoja.
Pian parveilivat sudet hänen ympärillään hypellen iloissaan häntä vastan ja katselivat palavin silmin taakkaa hänen olkapäillään. Nada oli melkein pyörtyä pelosta, sillä pedot olivat hirveitä ja niitä oli paljon, ja kun ne ulvoivat, jähmettyi hänen verensä kauhusta.
Mutta Umslopogaas lohdutti häntä selittäen, että pedot olivat hänen koiriaan, joiden keralla hänellä oli tapana metsästää. Pian alkaisikin metsästys, jonka vertaista ei oltu ennen nähty. Vihdoin saavuttiin vanhan velhottaren polville ja luolan suulle. Pari sutta majaili nyt luolassa, joka oli muuten autio, sillä Galazi ei asunut siellä enää; ollessaan vuorella hän nukkui metsässä, joka oli lähempänä hänen veljensä Bulalion kaupunkia.
"Sinun täytyy nyt jäädä tänne, armaani", sanoi Umslopogaas sudet karkoitettuaan. "Lepää täällä, kunnes olemme näyttäneet kuninkaan miehille. Soisinpa ottaneeni hiukan ruokaa mukaani, mutta eihän siinä kiireessä ollut aikaa mitään hakea. Nyt näytän sinulle tuon ovikiven salaisuuden, ettet väännä sitä milloinkaan tätä etemmäksi. Nyt sen voi sysätä sormenpäällä perille saakka, mutta silloin tarvitaan parikin vahvaa miestä työntämään se takaisin jälleen. Älä sentähden koske kiveen sormellasikaan paitsi suurimmassa hädässä; liikaa kierrettyään se pysyy järkähtämättä paikallaan sinun voimatta sille mitään. Täällä olet turvassa, niin että älä yhtään pelkää, paikkaa ei tiedä kukaan, paitsi Galazi, minä ja sudet, ja vieraan on mahdotonta päästä tänne. Nyt minun täytyy palata Galazin luo, ja jos hän on kuollut, tuhoan vainoojat yksin sutteni avulla."
Nada hyrskähti itkuun sanoen pelkäävänsä jäädä yksin ja ettei hän näkisi lemmittyään enää milloinkaan, ja hänen surunsa vihloi Umslopogaasin sydäntä. Umslopogaas suuteli häntä hellästi ja kiiruhti sitten nopeasti ulos vääntäen kiven aukon eteen mainitsemaansa tapaan. Luolassa oli nyt melkein pimeä, vain heikko valonsäde tunkeutui sisään eräästä miehen kättä ehkä hiukan suuremmasta reiästä, joka oli sisältäkatsoen ovikiven oikealla sivulla. Nada istahti maahan, niin että valokimppu sattui häntä suoraan kasvoihin, sillä hän rakasti valoa, jota ilman hän olisi kuihtunut kukkaisten lailla. Hämärässä luolassa vallitsi haudan hiljaisuus ja Nada vaipui ajatuksiinsa pelon ja murheen vielä kouristaessa hänen sydäntään. Äkkiä valonsäde katosi ja hän kuuli ulkopuolelta hiipiviä askeleita ikäänkuin jokin eläin olisi vaaninut jotakin riistaa. Hän katsahti reikään ja näki selvästi suden terävän kuonon ja julmat iskuhampaat, jotka hohtivat hämärässä.
Hän huudahti kauhusta ja hampaat katosivat, mutta samassa kuului ulkopuolelta kyntten raaputusta, ja hän näki kiven huojahtavan. Hän luuli hädissään suden osaavan kiertää kiven pois ja hyökkäävän hänen kimppuunsa, sillä hän oli kuullut, että kaikki nuo sudet olivat pahojen ihmisten henkiä, joilla oli ihmisen ymmärryskin. Peloissaan hän siis tarttui kiveen ja väänsi sitä kuten Umslopogaas oli sanonut, jolloin kivi luiskahti tasapainostaan ja solahti aukkoon tukkien sen kuin pyöreä kivi ahtaan ruukun suun.
"Nyt olen turvassa susilta", sanoi Nada. "Ulkopuolelta ei kiveä hevin liikuteta, kun en minäkään, vaikka olen sisäpuolella, saa sitä hievahtamaankaan." Hän naurahti, mutta meni samassa vakavaksi ja lisäsi: "Olisipa onnetonta, ellei Umslopogaas palaisikaan kiveä siirtämään, sillä silloinpa olisin todellakin kuin haudassa — suljettuna hautaan elävänä ja voimakkaana."
Ajatus sai hänet värisemään, mutta samassa kavahti hän ylös ja painoi korvansa reikään, sillä kaukaa oli kajahtanut hirveä ulvonta, ja nyt kuului raivoisan taistelun melske.
Suljettuaan luolan kiiruhti Umslopogaas rinnettä alas mukanaan joukko susia, ei kaikki, sillä hän ei ollut vielä kutsunut niitä. Hänen sydämensä oli raskas, sillä hän luuli Galazin kaatuneen. Hän oli myös suunniltaan raivosta ja vannoi tuhoavansa vihollisen viimeiseen mieheen, mutta ensin hänen täytyi saada hiukan tietää, mitä vihollinen aikoi tehdä. Samassa kajahti kaukaa metsän peitosta pitkä, matala ulvonta, ja Umslopogaasin sydän vavahti ilosta; hän tunsi merkin — Galazihan se oli, joka oli selvinnyt hengissä ottelusta.