Aluksi näytti Jeremias jokseenkin nuljulta seisoessaan tiskin takana pienessä, puolipimeässä kirjakommekossa, jonka hän niin hyvin tunsi entisiltä ajoilta. Hän oli ollut siellä ennen, mutta ei samana Jeremiaksena. Muuan poikanen oli kerran hehkuvin intomielin tässä samassa paikassa penkonut seikkailukirjoja ja onnellisena kantanut kotiin Mustan kotkan ja Teräskäden ja Merisissien häviön ja Punasydämen eli Aavikoiden hengen — ja niiden keralla mielikuvituksen illusionien maailman. Mutta poika oli kuollut — viimeinen mohikaani uinui haudassaan vailla unia, kolme kotkan sulkaa hiuksiin pistettynä, käärmeen kallo-ketju kaulassa, jaguaarinahkaan käärittynä. Hänen petolinnunsydämensä ei sykkinyt enää, aavikkotuuli ei laulanut hänelle. Jeremias ei osannut löytää hänen seikkailukirjojaan. Ja missä olivat ne ohuet nidokset täynnä ripin ja häpeän ja salaisen odotuksen hekumaa, joita nuorukainen oli rakastanut ja puoleksi häpeissään, puoli uhmaten itselleen hankkinut? Jeremias tunsi vielä kielellään noitten kärvennettyjen sanojen maun, sanojen, jotka olivat käyneet liian liki kiusauksen liekkiä, mutta ei kuitenkaan niin läheltä, että olisivat kadottaneet makeutensa. Mutta niitä kirjoja hän ei löytänyt. Seisoessaan sisempänä varastohuoneissa pinoja järjestämässä sellaista kuin »Hupaisa huvimestari, korvaamaton käsikirja huvinhaluisille seurapiireille» tai »Ohjeita huokean Nuusku- Puru- ja Sauhu-tupakan ynnä Sikaarien valmistamiseen» taikka »Seitsemännen Sibyllan tarkistettu unikirja», ihmetteli hän, mihin ne kirjat olivat joutuneet. Myymälään ei näyttänyt ajan kulku koskevan, siellä oli yhäti varastossa kaikenlaisia inhimillisiä illusioneja vaihteleviin hintoihin, riippuen ulkoasusta, painoksen vuosiluvusta ja siitä, missä kunnossa ne olivat, mutta hänelle, kolmannelle Jeremiakselle, ei sieltä löytynyt mitään kirjoja. Hän oli nyt tiskimies. Hän silmäili pojan ja nuorukaisen fantastisia haavetiluksia kuvitelmansa kadottaneen katseella, joka sanoi: olen nähnyt kaiken pohjaan, tiedän että painoasulla ja kirjan kansilla on oma arvonsa, mutta mikä siitä yli käy: särkyneitä leluja.
Se oli vanha viisas, kirjakauppa. Se ei luovuttanut illusionejaan kenellekään muulle kuin oikealle omistajalle, ei mistään hinnasta.
Eikä Jeremias miettinyt kauemmin kadonneitten kirjojen pulmaa. Ne ovat kaikki pelkkiä illusioneja, hän ajatteli, ja minä olen kasvanut niistä irralleni. Niin, minä en tarvitse niitä. Kuta enemmän niistä vapaudun, sitä lähemmäksi totuutta pääsen. Nyt saa loppua itsensä pettäminen. Olen kypsä ihminen, kolmas ja lopullinen Jeremias, minun on vain käytävä tietäni suoraan, tehtävä työtäni tunti tunnilta, päivä päivältä, vilkuilematta sivulle ja antamatta tulevaisuuden sokaista itseäni väärällä ajanlaskullaan, jota se näyttää. Tulevaisuus! Minä en sitä tarvitse. Minä kiellän sen. Se juuri on turmellut elämäni.
Mitä muuta olen tehnyt koko ikäni kuin odottanut? Odottanut! En päässyt koskaan odotussalia pitemmälle. Ihmiset juoksivat edestakaisin, tulivat ja menivät, junat puhkuivat ohitse eri suunnille, mutta minun junaani ei tullut koskaan, sitä suurta pikajunaa, jolla oli häikäisevät valot ja kuulumaton kulku. Seisoin kello kädessä kärsimättömänä, laskin minuutteja ja odotin. Katselin halveksien, miten ihmiset touhuillen hyppäsivät kukin omiin paikallisjuniinsa, jotka matelivat pari asemanväliä. Minä seisoin kuin uneksittu junani olisi minut noitunut, se oli niin suuri ja hieno, aurinko, kuu ja tähdet kuvastuivat sen veturin kiiltävään silinteriin; mutta sitä ei tullut koskaan.
Niin, Jeremias uskotteli todellakin, että hän oli kieltänyt entisen poloisen petetyn minänsä. Hän ryömi Antikvaarisen Kirjakaupan kulissien taa ja löysi sieltä naamion, joka näytti sopivan hänelle joka päivä yhä paremmin. Aluksi tunsi hän olevansa hieman neuvoton ja epävarma, mutta hän leikki piilosilla itsensä kanssa, kunnes unohti, että se oli leikkiä. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle ja katseli itseään esimiehensä, työtovereittensa ja asiakkaiden silmien kuvastimissa, kunnes hän näki itsensä sellaisena kuin he näkivät hänet. Hän hymyili kuten kirjakauppa-apulainen hymyilee, aluksi hieman jäykästi, mutta päivä päivältä luontevammin. Hän hankki itselleen silmälasit, muistuttaen näin yhä enemmän olentoa, jota hänen tuli esittää. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän oppi arvostelemaan kirjaa sen arvon mukaan, hän arvioi hinnan, ja siinä kaikki. Kirjailijoita ei ollut olemassa, painoksia ainoastaan. Hän suoritti kaiken, mitä häneltä odotettiin, ja tunsi helpotusta, niin, melkein vahingoniloa, ikäänkuin hän olisi saanut puijatuksi itsensä. Sen näköinen on Kolmas Jeremias. Hänen mielestään saattoivat ihmiset nähdä hänestä, että hän oli mies, joka oli kyennyt varaamaan itsensä kaikilta yllätyksiltä.
Tässä olen löytänyt todellisen itseni, hän ajatteli ja katseli ihastuneena uutta naamiotaan.
Pian saattoi hän yllättää itsensä ajattelemassa ei Jeremiaan aivoilla, vaan Antikvaarisen Kirjakaupan. Puhelimessa ilmoitettiin myytävän vanhoja kirjoja. Hän meni sinne. Hän näki, että perhe oli luisumassa alamäkeen. Mutta hän ei tuntenut sääliä, hänen kurkkuaan ei kuristanut hätä eikä halu auttaa. Hän oli Antikvaarinen Kirjakauppa Kapeakatu 7. Hänet johdatettiin ullakolle, näytettiin koria, missä oli vanhoja luottoja, ja katsottiin häneen hätäisesti. Mutta erehdys, jos luultiin, että tässä vedottiin Jeremiakseen. Antikvaarinen Kirjakauppa siinä seisoi ja laski, ettei näillä kirjoilla oikeastaan ollut minkäänlaista arvoa täällä ullakolla rojuissa, vaikka jotkut niistä olisivat todellisia aarteita Antikvaarisen Kirjakaupan hyllyllä — mutta ainoastaan siellä. Niin tarjosi Jeremias häikäilemättä 30 mk koko roskasta. Ja latoi kylmästi rahat vapisevaan käteen, joka oli nyt kenties viimeisen kerran kurkottunut jotain pelastusta tavoittamaan.
Kun resuiseksi kulunut kirjankerääjä-originaali tarttui himokkailla sormillaan vastatulleeseen rariteettiin ja teki tarjouksiaan kimeällä äänellä, ei Jeremias aikonutkaan sanoa hänelle, ettei kirjalla ollut oikeastaan mitään arvoa, vaan ainoastaan hinta, että hänen paremminkin pitäisi lahjoittaa rahansa Pelastusarmeijalle tahi Lakkorahastoon taikka Maailmanrauhan ystäville taikka Tuberkuloosin vastustamisyhdistykselle, Ukkokodille, kaupungin kaunistamiseen tai mihin tahansa, vaikka ensiksi vastaan tulevalle katukerjäläiselle, joka ainakin heittäisi kiitoksen Hyvien Tekojen vaakakuppiin ja lisäksi kenties loisi häneen katseen, josta hän yhtenä ainoana sekuntina saisi lukea enemmän, kuin mikään kirja koskaan voisi ilmaista. Jeremias ei ajatellut edes niinkään. Hän kertasi hinnan kohteliaasti ja hymyili Antikvaarisen Kirjakaupan sfinksimäistä hymyä asiakkaalle, jonka himon se tietää arvioida. Ja ahne kokeilija avasi kukkaronsa vavisten kiihtymyksestä.
Jonkun aikaa tunsi Jeremias olonsa oikein rauhalliseksi, hän tunsi olevansa hyvässä tallessa. Ei mikään tehnyt häntä levottomaksi. Hän kävi Bibliofiiliyhdistyksen kokouksissa ja spesialisoitui Swedenborgin, Ehrensvärdin, Stjernhjelmin ja Fresen teosten ensi painoksiin. Hän teki kaikkensa niitä saadakseen. Hän matkusti pitkiä matkoja, mylläsi vanhojen, talonpoikaisiin käsiin joutuneitten herraskartanoitten ullakot. Hän kielsi itseltään kaiken, saadakseen haltuunsa pienen kellastuneen vihkosen, jota hän kauan oli pitänyt silmällä. Hän oli kirjeenvaihdossa koko maailman antikvaarien kanssa aiheena Swedenborg, Ehrensvärd, Stjernhjelm ja Frese, ensi painos. Kun hän eräänä päivänä sai De Amore Conjugialin eräältä Shanghaissa asuvalta välittäjältä, joutui hän suunniltaan ilosta, kuin olisi taivaallinen postileima todellakin loistanut tuon pienen paketin kyljessä ynnä kulta- ja safiirikirjaimin lähettäjän nimi: From the Archangel Gabriel. Hankinnoistaan piti hän esitelmän, jota pidettiin yhtä nerokkaana kuin oppineisuutta todistavana. Uskomattomalla vaivalla oli hän päässyt nidosten kohtaloitten perille ja esitti niiden historian yhtä syvällä lämmöllä ja mahtiponnella kuin tohtorinväitöskirjojen selittelyissä Schopenhauerin vaikka-konjunktsionin merkityksestä usein ilmenee.
Hän luuli nyt päässeensä niin visusti piiloon, etteivät vanha Jeremias ja hänen joukkionsa voisi häntä keksiä. Hän nauroi salavihkaa, kun oli muka onnistunut puijaamaan illusioneja, vastineeksi kaikesta, millä ne häntä olivat puijanneet. Hän oli maailmalleen piirtänyt mahdollisimman ahtaat rajat, saadakseen sen sitä kokonaisemmaksi: siellä ei pitänyt tavata ei niin pienintä rakoa, josta illusioni olisi päässyt tihkumaan läpi…