Mutta miten olikaan, vanha haluttomuus alkoi välistä muistuttaa, että sekin oli olemassa. Ei liikkeessä, missä hänen oli onnistunut niin hyvin kotiutua, että hän tuskin huomasi, ettei ollut siellä synnynnäinen. Mutta kotona, iltaisin, kun huone hänen ympärillään oli niin hiljainen ja eristetty kuin aavikko taskukoossa. Silloin valtasi hänet levottomuus, joka ei tietänyt hyvää. Tyytymättömyys, jota minkäänlainen puuha ei kyennyt häätämään, tunne, ettei kaikki ollut tässä. Välistä vajosi hän unelmiin, joilla ei ollut mitään yhteyttä sen elämän kanssa, jota hän eli; näennäisesti valveillakin hänellä oli näkyjä, jotka herättivät hänessä, kun hän jälleen joutui tietoihinsa, kiihoittavan mielteen kuin kokee, jos — itse piilossa pysyen — kurkistaa kirkkaasti valaistuun huoneeseen, missä joku työskentelee yksikseen, aavistamatta vieraan huomioijan katselevan itseään. Sellaisina hetkinä hän melkein pelkäsi itseään, ikäänkuin hän ei olisi ollutkaan Jeremias, vaan joku toinen, joka kävi esteettömästi paikoissa, mihin Jeremias ei koskaan ollut jalallaan astunut, ja näki asioita, joita Jeremias ei koskaan ollut nähnyt eikä koskaan voinut nähdä. Välistä hän säpsähti ovikellon soidessa, kuin olisi hän kiihkeässä jännityksessä odottanut juuri tätä, ja mieletön ajatus lensi läpi hänen aivojensa: nyt se tuli! Ja kun sitten lähetti tai joku tavallinen vieras astuikin sisälle, hämmästyi hän omaa itseään, oli ymmällä ja häpesi. Tulija ei voinut käsittää hänen neuvottomuuttaan, sillä hän ei tietänyt, että punastus, jonka hän huomasi, oli syttynyt noihin kuolevaisen poskiin heijastuksesta, joka johtui toisesta maailmasta vapautuneen vieraan kohtaamisesta, Jeremiasta muistuttamaan tulleen vieraan.

Usein harhaili hän kaduilla, ettei haluttomuus, jota hän tunsi, olisi saanut häntä aivan valtoihinsa, tahtomatta myöntää sille sitä merkitystä, että jotain hänen elämästään puuttui. Vaistomaisesti hän haki paikkoja, missä oli kovin liike, räikeintä valoa, ikäänkuin häätääkseen ulkonaisten vaikutelmien moninaisuudella tuon kutsumattoman vieraan vaikutuksen. Mutta nähdessään suurten kaarilamppujen valossa ihmisten kasvojen vilahtelevan ohitseen, tapasi hän itsensä etsimässä kasvoja, joitten täytyi olla tuolla joukossa ja jotka hän varmaan tuntisi, vaikka hän ei ollut niitä koskaan nähnyt.

Joka ilta hän sanoi itselleen: nyt istun kotona ja teen työtä kaikessa rauhassa. Minä voitan kyllä tuon hermostuneen jännityksen, sillä tiedänhän, että se on pelkkää hermostuneisuutta, ei mitään muuta. Ei käy päinsä tällä tavoin maleksia, siinä kuluttaa aikansa hukkaan, eikä voita mitään. Olen nyt löytänyt oikean paikkani elämässä, minun on syvennyttävä ammattiini, tultava oikeaksi asiantuntijaksi, mieheksi, jolla on tehtävä yhteiskunnassa, ja sillä hyvä.

SILLÄ HYVÄ.

Mutta illan tullen kuka muu kuin Jeremias oli hiipimässä oikoteitä syrjäkatuja pitkin, ohi muitten hiipiväin olentojen, lähimpään elokuvateatteriin, missä ummehtunut ilma ja rämeä musiikki aluksi häntä häiritsivät, mutta missä hän vastapainoksi sai siirtyä etäälle itsestään, mykän näyttelemisen alkaessa. Väliajat ainoastaan olivat sietämättömät, silloin oli hänen ympärillään niin monenlaisia eri ihmisiä, ne tarkastelivat toisiaan läpikotaisin ja havaitsivat toisensa mitättömiksi. Mutta kun tuli pimeä, katosivat ihmiset ja vain silmät jäivät jälelle, kimmeltäen olemattoman maailman valossa, kaukana tästä viheliäisestä esikaupungin elokuvateatterista. Ja Jeremiaksen silmät hakivat juuri samaa, mitä kaikki muutkin silmät, hän istui siellä saman kaipuun viemänä, kuin nyyhkivä tehtaantyttö hänen vierellään.

Hän katsahti tyttöön silloin tällöin. Tyttö ei mitään huomannut, hän antautui kokonaan siihen, mikä tapahtui muutaman sylen päässä hänestä ja kuitenkin niin kaukana kuin sellainen, mitä koskaan ei tapahtunut. Hän istui siinä Jeremiaksen vieressä, ja samalla samoili hän pitkin Parisin öisiä boulevardeja, valoreklaamit häikäisivät hänen silmiään ja loistoautot veivät häntä viuhuvaa vauhtia kohti ihmeellisiä elämyksiä. Hänen kasvonsa olivat elämää tulvillaan, Jeremiaksen mielestä oli hän kaunis, eikä hän voinut irroittaa katsettaan tytöstä. Valot salissa sytytettiin, ja hän näki, miten tyttö yht'äkkiä lysähti kokoon. Kasvot melkeinpä lapsen — olivat riutuneet, veltot, mennyttä.

Hän näki kaikki: huolimattoman, epäsiistin ja viheliäisen puvun — mutta kokonaisuuden yllä eleganssin henkäys. Likaa, hutilointia ja kurjuutta, mutta hameen pituudessa ei senttiäkään liikaa. Kenkärajat, aliravittu ruumis, mutta jalassa silkkisukat ja hiven maalia huulilla. Sanotaan: ajan pintapuolisuus ja valheellisuus. Niin kyllä: liikuttavaa valhetta. Jokainen yksityiskohta hänen pukimissaan liikutti Jeremiasta, tuntui kuin olisi katsellut lasta, joka omin neuvoin on hepennellyt itsensä juhlaan, joillakin koreilla riekaleilla. Ei mitään kokonaista, puhdasta ja kestävää, mutta sen sijaan jotain muuta, kallisarvoisempaa, jotain, mikä on enemmän kuin välttämätön: toisen olotilan hohdetta. Filmin lapsi.

Naurettava kappale! ajatteli Jeremias eräänä iltana teatterissa. Ihmisystävä palkkaa parven näyttelijöitä elämän surulliselle näyttämölle, tehtävänä näytellä onnea joillekin säälittäville ihmisille, joilta elämä, tapansa mukaan, on kaiken kieltänyt.

Jeremias kuvitteli, että hän istui ja nauroi kappaleelle. Miten tolkutonta, haha haa! Pelastaa ihmisiä muka pettämisellä! Minkä arvoista on sellainen onni — valehäikäisy, joka päivän valoon tultuaan tekee totuuden kaksinverroin katkeraksi. Ei, opettaa ihmisiä näkemään totuus sellaisenaan, ilman kaunistelua, ja tunnustaa se, tyynesti, asiallisesti, niinkuin tunnustaa ilman, jota hengittää, ja maan, jonka kamaralla seisoo, kysymättä, tuoko ilma tai maa onnea vaiko onnettomuutta. Ilma ei ole balsamia, maa ei ole mannaa — sillä hyvä.

Mutta niiksi totuus on arvokkaampaa, kuin se, mikä ei ole totta? Lehmä saattaa löytää totuuden, kana noukkaa sen takapihalta; tämä on tätä, ja sillä hyvä. Mutta ihminen voi sanoa: tämä ei ole tätä, se on päinvastoin jotain muuta.