Kärsimys on mukana aina, vastasi Jeremias. Sitä voi ainoastaan lykätä toistaiseksi, mutta ei välttää. Se on totuuden ase. Onni on unikuva.
Onni on hienointa, mitä meillä on, sillä sitä emme omista. Sitä emme voi kieltää, sen voimme vain kokea, kuten kaiken, mitä ei ole, kuten Jumalan. Kärsimyksen omistamme, sen saatamme kieltää.
Olipa se omituinen kappale, ajatteli Jeremias lopussa.
Hän sai niin merkillisen helposti päällysvaatteet ylleen, kukaan ei astunut hänen varpailleen, kukaan ei häntä töykkinyt eikä estänyt häntä, tungos ikäänkuin väistyi hänen tieltään. Ihmisjoukko aaltoili uloskäytävää kohti, ruumiit litistyivät toistensa väliin, olkapäät ja käsivarret painautuivat toisiaan vasten, mutta kukaan ei koskettanut Jeremiasta, ihmisaalto jakautui kahtia hänen jalkansa astuessa, ikäänkuin näkymätön airut olisi kulkenut edeltä. Joku huohottaa hänen niskaansa, joku niistää nenäänsä hänen korvaansa, mutta hän kulkee koskemattomana, tuhannen peninkulman päässä täältä. Tuntemattomia kasvoja tunkeutuu aivan hänen lähelleen, hän näkee ihohuokosia, parransänkiä ja ryppyjä niin selvään kuin suurennuslasin läpi, mutta ihmeellistä kyllä, hän ei tunne vähääkään vastenmielisyyttä. Hän hymyilee niille ja rypyt ja parransänget ja ihohuokoset hymyilevät takaisin. Kasvot ovat sulaneet, jokainen lihas värähtelee ikäänkuin pidätetystä salailosta, yhteisymmärryksen kimmel kulkee silmästä toiseen ja lähentää silmänräpäykseksi toisiinsa nämä ihmiset, jotka eilen olivat vieraita toisilleen ja huomenna kenties ovat katkerimmat vihamiehet.
Tähdet tuikkivat niin kauniisti ulkona pakkasessa.
Jeremias pysähtyy portaille ja katselee ihmisiä, joita yhä virtaa ulos. Hänessä herää luottamuksen tunne. Kyllä siitä hyvä tulee, kyllä se selviää, ajattelee hän. Mutta minkä pitäisi selvitä? Niin, sitä ei Jeremias tiedä, mutta hän tuntee, että kaikki on kerran vielä niin yksinkertaista ja selvää, kuten kaikki arvoitukset ovat, kun ne on osattu hyvin ratkaista.
Raitiovaunuja kulkee ohi eri suuntiin. Miten nuo punaiset, keltaiset ja siniset lyhdyt ovat kauniita talvihämärässä. Ja ihmiset nousevat vaunuun huolettomasti, valitsevat keltaisen tai punaisen tai sinisen linjan matkallaan tietymätöntä tulevaisuutta kohti, — jota he eivät milloinkaan tapaa, valitsemansa suunnan päätepisteessä, mutta joka tulee heitä vastaan siellä, missä he vähiten sitä odottavat…
Palatessaan kotiin moisilta retkiltä oli Jeremiaksen vaikea perehtyä siihen maailmaan, joka oli oleva hänen omansa. Hän katseli ihmeissään sitä Jeremiasta, joka istuutui kirjoituspöydän ääreen ja painautui tutkimaan loputtomia luetteloita ja bibliofiilien aikakauslehtiä, joka huolellisesti teki muistiinpanoja kekseliäästi järjestetyille paperilappusille ja suunnitteli liikkeelle uusia reklaamimenetelmiä.
Minäkö se olen?