Eräänä päivänä, juuri kun Jeremias aikoi sulkea liikkeen oven, astui sisälle eräs nainen ja kysyi Swedenborgin teoksia. Niin, alkuperäisiä painoksia ei meillä ole, sanoi Jeremias. Ei se ole ollenkaan tarpeellista, virkkoi nainen ja hymyili omituisesti. Se oli kummallinen hymy, mitä hittoa hän sillä tarkoitti?
Jeremias katsoi häneen kysyvästi, mutta ei tavannut hänen katseessaan ironiaa. Hän näki ilmeen, jota hän ei tässä yhteydessä osannut selittää: se tuntui hänestä vastaukselta kysymykseen, jota hän ei vielä ollut lausunut, mutta jonka hän äkkiä tunsi häilyvän huulillaan. Nainen katsoi Jeremiasta suoraan silmiin, mutta samalla katsoi hän ohi, ikäänkuin siellä olisi ollut joku toinen. Jeremias käännähti vaistomaisesti ympäri, mutta ei siellä hänen takanaan ollut ketään, niin, ei hän siellä ketään nähnyt. Hän joutui äärimmäisen hämilleen, mutta silti onnistui hänen löytää Taivaalliset salaisuudet, Herman Langin Christianstadissa painattama 1863—73, nidottu, hinta 800 mk. Nainen näytti tulevan kirjasta erittäin iloiseksi, Jeremias huomasi hänen kätensä vapisevan, kun hän selaili kirjaa. Jeremias seurasi hänen silmiään katse häikäistynä niiden harvinaisesta kauneudesta, mutta pelästyen katseen arvoitusta.
Hän kuuli oman äänensä lausuvan, että hän voisi hankkia hänelle muitakin Swedenborgin teoksia, jos hän niitä halusi, erinomaisia harvinaisuuksia, mutta oppilaalle aivan välttämättömiä.
Oppilaalle — kuka hänelle tuon sanan kuiskasi?
Hän ajattelisi asiaa, sanoi nainen äänenpainolla, jossa ei tuntunut myöntymistä eikä kieltoakaan.
Jeremias käsitti, että hän nyt oli tarjonnut omia, vaivoin hankittuja kalleuksiaan vennon vieraalle ihmiselle, äsken kadulta sisään pistäytyneelle, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt ja josta hän ei mitään tietänyt, ei edes hänen nimeään. Mutta hän ei hellittänyt. Hän puhui äänellä, joka ei ollut hänen, sanoja, joita hän ei tuntenut omikseen, hänelle vieraan tahdon pakottamana. Hän innostui yhä, käsittämättömän inspiroituna tulkitsi hän Swedenborgin näkyjä, uskaltautuen unien aloille, syventyen henkien maailmaan ja enkelien taivaisiin, ikäänkuin hän niitä kerätessään olisi tietänyt, mitä hän oli etsinyt.
Nainen ei näyttänyt hämmästyvän tätä purkausta, hän kuunteli Jeremiasta hymyillen, mutta vetäytyi hiljalleen ovelle. Jeremias tunsi, että hän oli yksi niitä, jotka tulevat vain liukuakseen pois, jotka ovat läsnä, mutta eivät koskaan saavutettavissa — ikäänkuin heidän pitäisi vain tuoda sanoma ja sitten hävitä. Jeremias näki hänen kätensä ovenrivassa, pieni painahdus — ja kahva liikahti herkästi, laskeakseen menemään hänet, joka ei tullut jäädäkseen.
— Minun piti kysyä Teiltä jotain, sanoi Jeremias pidättääkseen naista menemästä, ja näytti ponnistavan löytääkseen hakemansa sanan. Silloin hänen katseensa pysähtyi määrättyyn pisteeseen aivan naisen käden yläpuolelle, ja hän punastui kovasti, ikäänkuin joku näkymätön läsnäolija olisi hänet paljastanut.
Nainen seurasi hänen katsettaan ja näki oven rivan yläpuolella yhden noita tiedoituksia, joita toimelliset liikkeenomistajat vanhaan, hyvään aikaan usein kiinnittivät oveen hajamielisten asiakkaittensa avuksi: