— Olette varmaan unohtanut, mitä Teidän piti kysyä, sanoi nainen tavalla, joka antoi Jeremiakselle jollakin tavoin sen tunnun, että hän oli liitossa niitten voimien kanssa, jotka tahtoivat turmella häneltä elämän.
— Niin, varmaankin olen sen unohtanut, kuuli hän sanovansa. Se on kauheata, mutta minä olen sen unohtanut.
— Tiedättekö Te, mitä se on? sanoi hän äkkiä hyökkäävästi. Mutta hän tuskin huomasi, ettei nainen vastannut.
Kuinka kummalla hän ei ollut ennen sitä huomannut? Lukemattomia asiakkaita oli hän saattanut ovelle, kuukausimääriä oli hän kulkenut ovesta ulos ja sisälle, huomaamatta tuota petollista emaljilaattaa. Se ei ole voinut olla siinä. Ei mikään ollut jäänyt häneltä, Jeremiakselta huomaamatta, hän oli kaiken huomioinut äärimmäisellä tarkkuudella, jokaisen särön maalissa, vähäisimmänkin vian lasissa, pienimmätkin epätasaisuudet kädenrivassa — kaikki tunsi hän yksityiskohdittain. Sitä ei ollut siellä ollut.
Jeremias tuijotti kuin noiduttuna, vuoroin laattaa, vuoroin naista, ikäänkuin olisi luullut hänen pistäneen sen siihen salaa jollain taikatempulla. Nainen tarkkasi Jeremiasta ilmeisellä mielenkiinnolla.
Tämähän on naurettavaa, ajatteli Jeremias. Kukaan ei ole voinut sitä siihen asettaa. Sellaista ei käytetä enää nykyjään, ja mitä se hyödyttäisi? Olen kiihtynyt, siinä kaikki. Se on tietysti näköhäiriö.
Niin, nyt minä ymmärrän. Siinä on tietysti: Sulkekaa ovi. Omistaja on sen teettänyt koulupoikia varten, noita hirttämättömiä vintiöitä, jotka eivät koskaan sulje ovea jälkeensä. Niin yksinkertaista se oli.
Päättäväisesti käänsi hän päänsä poispäin, otti silmälasit nenältään, pyyhki ne huolellisesti, siristi silmiään ja sovitti lasit paikoilleen erittäin suurta mielenmalttia noudattaen. Sitten katsoi hän taas:
OLETTEKO UNOHTANUT JOTAKIN?
Nyt takertui Jeremias lähimpään kirjahyllyyn, häntä alkoi huimata. Hän sulki silmänsä, mutta sanat hyppelivät ympäri tyhjässä ilmassa.