Hän leijaili itsensä ulkopuolella kuten irrallinen henki sen ruumiin ympärillä, jonka se aikoo ottaa asuinsijakseen. Hän näki arvoituksellisen odotuksen ilmeen omilla kasvoillaan, näki itsensä heräämisen ihmeellisessä tuokiossa. Hän ajatteli: nämä silmät eivät enää tunne sitä maailmaa, jonka ne pian saavat nähdä. Ja hän tunsi, miten muuttuminen alkoi, puutuneisiin jäseniin virtasi elämä, sydän jyskytti kiivaasti, aivot heräsivät horroksesta. Näkymätön käsi siveli hänen silmiään, ja hän näki sellaista, mitä hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Hänen käyntinsä, hänen ryhtinsä, hänen rytminsä oli toinen, eleet muovautuivat hänen tietämättään. Hän tunsi kahleitten kirpoavan, mikään ei painanut, mikään ei pitänyt enää kiinni, hän oli vapaa, seinät ja katto katosivat, lattia katosi, maa katosi, hän leijaili vapaassa avaruudessa — ylösnousemuksessa!
Olen onnellinen, hän ajatteli. Niin, suunniltani ilosta. Näen kaiken uudessa valossa, joku on avannut silmäni valolle.
Valo! Siinä salaisuus. Siinä selitys ja arvoitus. Siinä
Taivaanvaltakunta.
Nyt näen puoliunohtuneita kuvia elämästäni lapsuusmaisemia — vähäisen tuokiokuvan, pikajunan ikkunasta siepatun, vieras horisontti taustana, — näen lapsen yksinään leikkiinsä antautuneena, — kujan varhaisessa kevätauringossa, kuperkeikkoja, lumisotia, koiria, vanhoja tätejä, räystään tipuntaa, heinäkuun aamu, aurinko vasta nousseena, ylimaallinen hohde kummuilla ja vainioilla. Kallisarvoisia, korvaamattomia kuvia. Valo niiden yllä tekee ne unohtumattomiksi — säde toisesta maailmasta, tuo pieni, hieno valoteho, joka yhtäkkiä herättää aavistuksen jostain olevaisen takaisesta.
Tuntiessaan jälleen lattian jalkojensa alla Jeremias katseli ympärilleen, ja huone oli muuttunut. Kirjanselkämykset hohtivat purppurassa, ja kuolleet uneksijat, joitten aivot aikoja sitten olivat maassa maatuneet, nousivat eloon toinen toisensa jälkeen ja viittasivat, että hän seuraisi heitä. Heidän silmänsä eivät olleet sammuneet, ne kuvastivat vain kirkkaammin sitä valoa, jonka ne olivat aavistaneet olevan varjojen tuolla puolen.
Hän tuli kadulle, hän käveli niin kevyesti ja huolettomasti iltapäiväkuhinassa kuin käydään vieraassa kaupungissa, kun joku ohjaa kädestä eikä kukaan muu kuin tuo joku tiedä, kuka ihminen on ja millä asioilla tässä kuljetaan.
Hän ajatteli: suuri onni odottaa minua!
Hän tuli kotiin, astui huoneeseensa, mutta pysähtyi kynnykselle ihmeissään kuin mies, joka palaa pitkältä matkalta ja havaitsee vieraan asukkaan huoneessaan. Hän löysi kirjansa, paperinsa ja kapineensa, hän tunsi taulut ja kaikki ne pikkuesineet, jotka olivat antaneet huoneelle hänen huoneensa luonteen, mutta kokonaisuudessa oli vieras leima. Niin, minä tunnen tavarat, mutta ovatko ne minun, olenko minä ne järjestänyt, olenko minä tahtonut ne näin? Ovatko nämä esineet olleet minun ympärilläni? Hänen silmissään oli jo toinen huone, se syntyi tänä tuokiona ja se kuului toiselle, eikä sille, joka tänä aamuna oli huoneesta lähtenyt.
Hän yritti täällä kotiutua. Hän kulki ja kierteli, tehden muutamia pieniä muutoksia ja iloiten niitten vaikutuksesta. Hän muisti muutamat esineet, joita hänellä oli kätköissään, hän veti ne esiin ihastuksissaan eikä voinut käsittää, kuinka ne eivät aikaisemmin olleet hänelle enempää merkinneet, että hän oli saattanut ne unohtaa.
Tuosta hän pitäisi, sanoi Jeremias silloin tällöin itsekseen.