Hän jäi istumaan kaunis, vanha äidin antama saali kädessä, ja unohtui unelmoimaan sen monivivahteisista kuvioista.
Tunsin kyllä hänet heti, ajatteli Jeremias. Omituista, etten voi muistaa, missä me aikaisemmin olemme toisemme tavanneet. Mutta me olemme kokeneet yhdessä jotain, sen muistan, jotain, joka sitoo meidät toisiimme. Me emme voi koskaan erota.
Miten löydän hänet jälleen? ihmetteli Jeremias. On kummallista, mutta minä tiedän, ettei hän palaa takaisin. Hän on ja hän jää kadoksiin, sen täytyy niin olla. Minun on haettava hänet. Minun on mentävä hänen luokseen ja sanottava: Nyt olen täällä. Eikä hän ihmettele, että hänet löysin, hän tietää, että kerran minä kyllä muistan, kuka hän on, ja että löydän hänen ovensa tuhansien muitten ovien joukosta, yhtä varmasti kuin omani. Olenhan ollut siellä ennen, olen nähnyt kaiken niin selvästi kuin unessa — mitenkä en löytäisi takaisin? Minun ei tarvitse etsiä, ei tutkia, ei tehdä yhtään mitään. Tiedän, että eräänä päivänä pysähdyn ohitse kulkiessani oikean oven eteen, soitan kelloa ja käyn hämmästymättä sisään.
Tuntui kuin joku olisi koskettanut hänen käsivarttansa. Hän ojensi kätensä ja sai sattumalta, niin, aivan sattumalta käsiinsä pienen peilin, joka oli jäänyt pöydälle, aamuisen parranajon jäleltä. Jeremias katseli sitä hajamielisenä, leikki sillä, näki kuvansa siitä. Hän säpsähti, hän vei peilin lähemmäksi ja näki vieraat kasvot, arvoituksellinen silmäpari katseli häneen. Hän huomasi, että eräs piirre poskessa tuntui hänestä epätodelliselta.
Hän käänsi päänsä poispäin, epämieluisan tunteen vallassa. Tässä kuvastimen ääressä en olekaan siis minä, hän ajatteli, se on joku toinen. Näen unta.
Hän tunnusteli ruumistaan, niin, se oli siinä, hän kosketti kasvojaan, ne olivat hänen kasvonsa, hän puri sormeensa, kyllä se oli hänen sormensa. Mutta minähän tässä istun. Hän puristi lujasti peiliä kädessään, reunat upposivat lihaan, se koski. Minullahan on peili kädessäni.
Silloin Jeremias muisti naisen hymyilyn, — joka oli kuin vastaus kysymykseen, jota hän ei vielä ollut esittänyt. Nämä kasvot oli nainen nähnyt, näitten silmien katseeseen hän oli vastannut. Minun omien kasvojeni läpi oli hän nähnyt nämä kasvot, jotka minä nyt näen.
Hän kumartui peilikuvaa tarkastamaan niin hellävaroen, niin äärettömän varovasti kuin olisi hän peljännyt sen hupenevan ja häviävän pienimmästäkin liikahduksesta, tai muuttuvan.
Niin, ne ovat minun piirteeni, hän ajatteli, nyt minä ne tunnen. Mutta ne eivät ole minun kasvoni. Ne ovat ne kasvot, jotka hän näki sanoessaan: Sinua odottaa suuri onni.
Nyt on oltava aivan hiljaa ja odotettava sitä, mikä tapahtuman pitää.
Nyt se on alkanut!