JEREMIAS SAA KIIREELLISEN SÄHKÖSANOMAN!
Ihana aamu! Viimeinkin säteilevä aurinko näiden monien helmikuun nimipäivien perästä, ilma lempeä ja sinertävä, kevään aavistus. Pakkasasteista piittaamatta sulaa lumi, ihmeellinen tuoksu täyttää maailman — jäästä ja auringosta puserrettu »parfyymi».
Jeremias kulkee joustavin askelin liikkeeseen. Hän vie tuoksun mukanaan, se on tarttunut vaatteisiin, mieleen. Työ käy kuin leikki, kirjat, joita hän etsii varastohuoneista, osuvat hänen käsiinsä sieltä, mistä hän vähimmin odottaa ne löytävänsä, vajanaiset vihkot, joita hän turhaan on etsinyt kuukausimääriä, tulevat hänen eteensä, kun hän jo on menettänyt kaiken toivonsa ne löytää. Asiakkaat ovat kärsivällisiä, kustantajat ja pankit myötämielisiä, lähetti suorittaa täsmällisesti tehtävänsä. Kaikki sujuu tasaisesti, ei mikään petä.
Silloin Buffalo astuu odottamatta sisään. Hän sanoo tulevansa suoraan asemalta, varovasti kuivaillessaan silmälasejaan. Jeremias tulee hyvin iloiseksi. Häneltä on jäänyt kirjoittamatta äidille viime aikoina, eikä hänkään ole saanut mitään kirjeitä. Ja nyt tuo Buffalo terveisiä.
Mutta hän on niin oudon näköinen, ajattelee Jeremias, hän näyttää oikein huolestuneelta.
— Et ole terve, Buffalo veli, sanoo Jeremias.
— Ei katsos, — virkkaa Buffalo aprikoivaan tapaansa.
— Niin, minä ymmärrän, tokaisee Jeremias hymyillen. Olet jälleen tehnyt jonkin tyhmyyden. Et tiedä miten selviytyä. Kuule, Buffalo, sinun kevytmielisyytesi on jo liikaa. Mutta käyhän sisään, olen kohta valmis, katsotaan sitten, mitä voisimme tehdä.
— Ei, kuules, sanoo Buffalo. Ei se sitä ole. Minä — niin, katsos, asian laita on niin, että äiti kuoli eilen illalla. Se tuli aivan odottamatta, näetkös. Kuolema yllätti hänet, kuten sanotaan. Sinähän tiedät, että sydämen oli pitkän aikaa niin ja näin, ja nyt se tuli.
Jeremias vain kuunteli. Hän seisoi aivan ääneti. Kun hän ei hiiskunut sanaakaan, jatkoi Buffalo kertomustaan hiljaisesti: