— Istuin hänen luonaan kamarissa ja luin ääneen sanomalehteä tapani mukaan, kuten tiedät. Hän istui keinutuolissa ja lepäsi kuten hänen oli tapana, kun päivällisruuat oli korjattu pois ja päivän työ päättynyt. Hän nukahti, mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ymmärräthän, äitihän uinahti niin usein sillä tavoin vähäksi aikaa. Mutta yhtäkkiä hän avasi silmänsä, minun mielestäni ne olivat niin omituisen suuret ja kirkkaat, ja sitten etsi hän jotakuta katseellaan, jotain, joka ei ollut läsnä, luulen sinua, sinähän olit lähinnä hänen sydäntään, ja ehtimättä lausua sanaakaan, ilmeissä pelkkä hämmästys, ei iloa enemmän kuin pelkoakaan, lähti hän pois. Jumala häntä siunatkoon! Monenmoista oli ehtinyt käydä hänelle rakkaaksi ja vaikeaksi kadottaa pitkän elämän aikana, ja, näetkös tuntuuhan yllätykseltä, kun täytyy noin vain yhtäkkiä siitä lähteä.
Jeremias vain seisoi hiljaa. Hänellä ei ollut tähän mitään sanottavaa. Buffalon täytyi mennä, hänellä oli kaupungissa niin paljon toimitettavaa tällä kertaa.
Asiakkaita tuli. Puhelin soi, Jeremias vastasi täsmällisesti kaikkiin kyselyihin, mutta hän ei kuullut niitä. Jeremias palveli asiakkaat, mutta hän ei nähnyt heitä. Hän seisoi tiskin takana ja hymyili suopeasti, hän suositteli Courths-Mahleria ja Selma Lagerlöfiä, helppohintaisia painoksia, mutta oli kaukana — hän kulki äitinsä kanssa käsi kädessä sitä tietä, missä kaikki, mitä ihminen on omistanut, on kadotettu ja kaikki, mitä hän on kaivannut, ohi, ja missä se, josta ei ole ymmärtänyt ottaa vaaria, käy vastaan.
Yö oli pimeä heidän ympärillään, mutta taivas liekehti salaperäisessä valossa taivaanrannasta toiseen. Katso, äiti, revontulet valaisevat meille. Jumala näkee unta, sanoi äiti. Ja valo vahvistui, häikäiseviä tähtikimalteisia siipiä suhahti taivaalle, valo nuolet risteilivät avaruutta ja näyttivät kiitäessään hipaisevan maanpinnan äärimmäistä reunaa, ja äkkiä syttyi zeniitissä hopeanhohtoinen korona taivaan tummansinisessä holvissa. Tuon näköinen on Ilo, lapseni, sanoi äiti. Ja ensimmäisen kerran katsoivat he toisiaan syvälle silmiin, niin syvälle, ettei niin voi katsoa milloinkaan, ellei ole rajan yli käynyt. He näkivät läpi kaipauksen ja moitteen ja kaikkien sankkojen varjojen, jotka meidän kuolevan silmämme täyttävät ääriä myöten: — sinne, missä näkevä silmä saavuttamattomassa kirkkaudessaan asustaa.
* * * * *
Kun Jeremias oli sulkenut oven päivän viimeisen asiakkaan jäleltä ja oli menossa hakemaan päällysvaatteitaan, pysähdytti hänet keskelle lattiaa sellainen tuntu, ettei hän enää tuntenut itseään.
Täällä minä en ole koskaan ennen ollut, hän ajatteli. Miten minä olen tänne tullut? Minne minä olen menossa?
Seisoessaan tätä ihmetellen hän kuuli kaukaisia musiikkia. Hän kuunteli tarkoin, hän oli välistä tuntevinaan sävelen, mutta sitten se hukkui lumosävelten virtaan, joista hän oli varma, ettei kukaan kuolevainen ollut niitä luonut.
Mitähän se mahtaa olla, hän ajatteli. Täällä täytyy olla radio jossain.
Tuo musiikki tulee kaukaa.
Hän katseli ympärilleen, mutta ei siellä ollut mitään radiokonetta, mikäli hän näki.