Äkkiä taukosi soitto ja hän kuuli kirkkaan äänen sanovan:
SINULLE TULEE TÄRKEÄ SÄHKÖSANOMA. OLE VARULLASI, SE RATKAISEE KAIKKI!
Tärkeä sähkösanoma! Kuka sen lähettäisi? Aivot toimivat kuumeisesti, järkyttyneet ajatukset risteilivät nuolennopeudella, mutta joutuivat samoille jäljille: Tärkeä sähkösanoma. Kiireellinen. Pikasähkösanoma. Mitä on tapahtunut?
Hänkö sen minulle lähettää, kutsunko hän minua? Äitikö? Ei, äitihän on kuollut. Äiti kuoli eilen illalla, niinhän Buffalo kertoi. Se oli totta, senhän olin melkein unohtanut. Mutta onko hän kuollut? Mitä se merkitsee, minä en sitä oikein ymmärrä? Sehän on järjetöntä, hän oli äsken täällä, minä puhelin hänen kanssaan. Miksi ei hän voisi lähettää minulle sähkösanomaa?
Hänellä on jotain tärkeätä minulle ilmoitettavana. Niin, tunnen sen itsessäni. Olen aina aavistanut, että sellainen sanoma tulee. Se on se Muistutus. Sitä en minä koskaan unohda, ei, en koskaan. Minä kuiskaan sen toisten korvaan silloin kuin he toivottomina puuhaavat omissaan, eivätkä näe mitään sarastusta. Ei se ole niin, sanon heille, ei, sehän on ihan toisin. Ja varmaan tuntevat he silloin samoin kuin minäkin, että he olivat sitä aavistaneet koko ajan, niin, synkimpinä hetkinään olivat he aavistaneet, että voi nähdä suoraan pimeyden läpi, niin läpinäkymätön kuin se tottumattomasta silmästä voi ollakin.
Jokin Jeremiaksen läheisyydessä tapahtuva kutsui hänet takaisin huoneeseen, missä hän oli. Hän tunsi, että jotain oli tekeillä. Hän vilkaisi kadulle ja näki ihmisten juoksevan ja tungeskelevan sekaisin. Hän erotti sanomalehtipojan kimeän huudon: Uusi sähkösanoma! Uusi sähkösanoma!
Herra Jumala — sähkösanoma! Hän syöksyi ulos, paljain päin, sellaisenaan vain ja halkoi mielettömän ilon vallassa itselleen tietä läpi tungoksen. Sähkösanoma on täällä!
Kadun kulmassa seisoi pieni, ruskeapuseroinen sähkösanomapoika kuin elämän ja kuoleman hallitsija, kaikkien yli kohotettuna. Isoja, lihavia, arvoisia herroja, päivälliskylläisiä kunnallispösöjä juoksi tottumattomasti siihen: tänne! anna tänne! Toimettomat rouvat touhusivat häkeltyneinä käsilaukkuineen, koulupojat töykkivät kyynärpäillään tietä itselleen tärkeän näköisinä, tytöt vilkuilivat ihaillen poikaa, joka tätä kaikkea johti, pienimmät katukakarat seisoskelivat uteliaissa parvissa ihmettä töllöttämässä, huolettomat kulkijat, joitten piti mennä ohi, tempautuivat väkisin pyörteeseen: On tapahtunut, jotain! Vallankumous? maanjäristys? kruunusta luopuminen? jättiläiskavallus? suurmurhaaja pidätetty? Mars vastannut? sodanjulistus?
Sähkösanoma! Sähkösanoma!
Tuokioksi vaikeni melu, ryntääminen taukosi, ihmiset unohtivat sähkösanomansa, jotkut pudottivat sen maahan sitä lukematta. Joku oli kaatunut tungoksessa, kaduthan olivat niin liukkaat, ja jäänyt auton alle. Hänet vietiin pois, ei tiedetty minne. Toiset väittivät hänen kuolleen. Hän kuoli silmänräpäyksessä, he sanoivat, toiset tiesivät kertoa, että toinen sääri oli mennyt poikki, ei muuta, mutta toiset sanoivat, että hän oli säilynyt vahingoittumatta, ikäänkuin ihmeen kautta. Merkillisintä oli, että hän oli ollut hatuttomin päin ja ilman päällysnuttua pakkasessa.