Suomi, armas isänmaani, sulle soikoon lauluni! Mua hellit, niinkuin äiti lapsiansa hellivi; annat nurmet kukkapinnat, kuni linnan lattiat, annat virrat kuohurinnat, kukkarannat rauhaisat.
Mua varten onpi nämät, annetut mun nautita: Enkö sitten kiitteleisi, ylistäisi Suomea! Kehtohos ma illoin nukun, hellästi mua tuuditat; aamulla kun herään jälleen, käsilläs mua kannatat.
Koska aalto sinertävä hiljaa muistaa rantoja, nousee väreet sieluhuni, joita en voi kertoa. Sun, oi Suomi, nämät ovat lahjas, joit' en oivalla, koska eteheni annat näköjä niin armaita!
Näitä nähdessäni povi huokaukseen puhkeaa, tunteitani tulvivia sanaverhoon en mä saa. Mutta laulun vieno ääni nousten raukan rinnasta lintuin ääneen säveltyypi: oi, sa Suomi suloisa!
II. LUONTO JA ELÄMÄ.
ALEKSIS KIVI ITSELLEEN.
Kun osattaret muille ne kehräsi säikehen, sen mulle vain, oi mulle ne kehräsi lyhyen.
Kun kohtalon koura kova
sen katkaisi irralleen,
niin surun niin syvän, niin syvän
se jätti sydämeen.
Oi osattaret, miksi mua ette te säälineet! — Jos ette koskaan, koskaan ois rihmaanne kehräilleet!