Kesä kaunis Pohjolassa, meitä taasen tervehdät, suloisella suudelmallas kaikki kasvit herätät.
Kuollehena mik' on ollut,
taasen virkoo elämään,
linnut pienet puistikossa
säätelevät säveltään.
Kukan hoikkaa vartaloa
hellästi sä suojoat,
aamukasteen kirkkahilla
helmill' yhä kostutat.
Ihanuuttas ihaella
onpi lyhyt aika vaan:
täältä muutat; sitten syksy
pitää kaikki kahleissaan.
Helleyttä ei oo sillä:
kukat kauniit kaatelee,
vihoitellen viima käypi,
luonnon sulon raatelee.
Kolkoks' käypi sydämeni, näitä katsellessani. — Viivy, viihdy, kesä kaunis, virkistytä mieltäni!
KESÄRUNO
Nyt uinuva luonto taas herää ja kahleista irrottuu maa, ja kukka se nuppunsa avaa, kun auringon suutelon saa. Nuo järvenkin välkkyvät laineet jo hopeahohteessa ui, ja puroset syliinsä liittää. — Taas luonto jo vapautui.
Sa huminaa honkien kuulet — se tuutti sun unelmihin — ja henkien kuiskeita luulet myös kuulevas luonnossakin. Ne kuiskaa: nyt ylös työhön käy innolla, tarmolla vaan; työ kansasi eestä on kallis, et jouda sa uinailemaan.
Koko luonto se huokuvi rauhaa, ei riitaa, ei vainoa sois, ja ihminen luonnon on herra, — miks rauhaa ei rakastaa vois? miks vaino on ihmisten kesken? miks' ei rakkaus vallita saa? — Siks' hongatkin suruisna huokaa elon kiistaa raastelevaa.