KESÄYÖN LAULU
Nyt kesän kauneutta ma tahdon laulella: kuink' ilman henk' on raitis ja nurmi vihanta, kuin valoisat on öiset, nuo lietoherttaiset, ja tuovat mieleen haaveet, niin armaat, kaunoiset!
Ma istun tyynehessä tään lahden varjossa,
yön kuiskehia kuulen ja lintuin laulua.
Ne visertäen viuhuu mun pääni päällitse,
ja kukat kastehiset tuo tuoksun minulle.
Ja aurinkoisen kehä se kultaa hohtaapi,
jäähyvästit se meiltä jo pian ottaapi:
Se kultaileepi seudun, sen pukee purppuraan
ja veden lainehisin luo helohohdettaan.
Vaan kunnahilla hiljaa yön henki kohoaa
ja tummaan terheneensä maat, vedet verhostaa,
ja kuutamoisen kruunu sen päässä kimmeltää,
ja hartioillaan vienot nuo tähdet välkkyää.
Sä Pohjan kesäyöhyt, valollas vakaalla tuot tuntehia sieluun, tuot rintaan kaihoja. Mun lauluni on heikko sun suloa kerrontaan, mut sydämeni sulkee sun muistoa aarteenaan.
KASTEEN HELMEITÄ
Aamusella astuelin tuolla kukkanurmella, uinaileva luonto siinä henkäili niin hiljaisna.
Lintuin äänet yksin raikui
elon tointa ilmaisten,
ne kun lauloi laulujansa
Herraa hyvää kiitellen.
Aamun kirkas valo voitti,
öisen sumut karkoitti,
aurinkoisen säde koitti,
kaiki eloon heräsi.