Kukka kaunis päätään nosti,
kyynel sillä silmästään,
kirkkahana helmiellen
alas maahan vierähtää:
Miksi itket, kaunis kukka?
Suutelonhan hellän soi
sulle armas aurinkoinen
ja sun umpus auki loi.
Sulo-tuoksullasi sitten
hurmaat meidät ihmiset.
Etkö tuota nähdessäsi
iloitse? Oi, etpä, et. —
Ah, jo tiedän, miksi itket:
onhan luonto turmeltu;
viatonta siin' ei löydy,
hyv' on pahaks muutettu.
Eikä ihme, että sulla kyyneleet käy vuotamaan; — paremp' ois sun, ettet enää silmääs auki loisikaan!
KUKAN KUISKE
Kukka ihanainen kasvoi metsässä, siinä valittaen yksin jääneensä: "Sisko mulla tuossa oli vieressäin, nyt on hänkin poissa, ainut ystäväin".
Neito hiljallensa astui metsässä, kuuli kukan kuiskeen, otti käteensä, armahalleen antoi kotiin tullessaan: nuorukainen painoi vasten poveaan.
KUKAN HOITO
Kukkaa kaunokaista hoida hellästi; varo, ettei helle häntä kuivaisi, vesain juuret hennot kätke multahan, mutta latvat nosta ylös ilmahan.