Mut aika yhä eespäin rientävi
ja lapsuusaika kauas kaikkoopi.
Nyt näköala käypi ahtaammaksi
ja kotitupa varsin tukalaksi.
Tuo muutos mulle mailman uuden luo,
mi virvoitusta sieluhuni suo.
Kun päivän heltehessä työtä teet ja käsivartes vaipuu uupuneet, kuink' antaa virkistystä raitis juoma! Sa arvelet, se onpi taivaan tuoma, kun lähtehestä kirkkaast' ammennat ja sillä janoasi sammutat.
Yks lähde on, mi lähteen nimen kantaa ja sairahalle terveyttä antaa: Se Kristus on, tuo lähde elävä, mi jokaiselle tarjoo vetensä, ja jalostuttaa mielen, voiman tuo, sen janoissaan vaan tilkan siitä juo.
JOULUKUUSI.
Oi, kuusi, miten kaunoinen oot juhlapuvussasi, sun kynttilät ne tuikkivat sun tummill' oksillasi! Sä, lasten paras ystävä, suot heille lahjais ihmeitä.
Vaan jos nyt sulta karsitaan kaikk' koreus ja valo ja kotiis taas sa vietäisiin, jok' onpi korven salo, ei kukaan silmääns' sinuun luo, ei kauneuttas tietoon tuo.
Niin ihminenkin itsestään on valkeutta vailla, mut Herra kun vain valaisee, tuon puun hän loistaa lailla ja lähimmäisten hyväksi hän hedelmänsä tarjoopi.
ILTAKELLO
Iltakello hiljaa soipi, päiväntyö on päättynyt, ihmistenkin sydämihin lepo, lohtu valuu nyt.
Herran rauhaa maille huokuu
huokuu myöskin sydämiin,
vapaina ne kohoavat
avaruuksiin ylhäisiin.