Sillä kaikki tämä on vielä ainoastaan kehys. Kuva-taideteos, aate — on sen sisäpuolella, ajatuksessa, sielussa ja mielikuvituksessa. Mehän olemme vielä rannalla, suuren kartanon rannalla, jolla asuu ihmisiä, joskin heitä ei tässä silmänräpäyksessä näy. Soudamme pois tältä rannalta. Soudamme tälle järvelle, jonka ympäristössä ja laajalla pinnalla me olemme vain kahden, jonka peninkulman pituisilla rannoilla ja kenties tuhansiin nousevilla saarilla sinä, soudettuasi pari kilometriä turhaan haeskelet asukkaita, tupia tai pirttejä — souditpa mille saarelle tahansa. Sinä olet yksin kuin Robinson Crusoe saarellaan, yksin ihanan naisen kera ja olet kuningas ja herra kuin hänkin, sillä täällä on ja on aina ollut väkevämmällä oikeus, ja järjetöntä, mahdotonta ja joutavaa olisi valittaa siitä mitä tapahtuu tahi on tapahtunut. Sulkea hänet syliinsä, suudella hänen huuliaan, ja — täällä on sinulle kaikki luvallista, mitä tehdä tahtonetkin.
Onneksi ei kapteeninrouvalla nyt ollut mukanaan mikään rakastaja, vaan ainoastaan vanha, järkevä pehtori, sammunut tulivuori, joka luonnosta ja naisellisesta sulosta huolimatta näki koko ajan hänen sydämessään — aivankuin Röntgenin säteitten valossa — haahmon, joka, ollen alaalta jotenkin leveä ja runsas, tosin on pyrkinyt jotenkin korkealle taivasta kohti, mutta kaveten yhä enemmän matkalla ylös, kunnes kaikki vihdoin päättyy kurjuuteen ja köyhyyteen, jos ei ota lukuun tuota viiksien muotoista tiheätä rikkaruohoa.
Ei — nyt tuntuu hyvä tuuleni jälleen olevan lopussa, koska minulla ei ole parempaa puheenainetta kun luutnantti. Se saattaa johtua siitä, että olen jotenkin väsynyt. Jää siis hyvästi tällä kertaa.
Polle.
KUUDESTOISTA KIRJE.
Siltala, 25 p:nä syysk.
Rakas veli!
Sanot ettei kuvaukset itsestäni kapteeninrouvalle tunnu kaunistetuilta. Ei — sehän ei olisi ollut lainkaan huvittavaa, jotavastoin en milloinkaan olisi uskonut, miten mieltäkiinnittävää on koettaa kuvailla itseään kylmästi, niin todellisesti, että kuva mahdollisesti sattuvassa tarkastelussa huomattaisiin oikeaksi. Jos romaania kirjottaissasi otat yhdeksi henkilöksi itsesi, niin ei kenelläkään ole oikeutta vaatia, että kuvauksesi on täysin tosi. Jos toiselle ihmiselle kerrot minkälaisena pidät itseäsi ja sanot: sellainen minä olen! — niin tietää kuulijasi, että puhut itsestäsi, ja ottaa puhettasi arvostellessaan jääviytesi huomioon. Mutta kun pehtori Paul kertoo emännälleen, millainen hänen entinen isäntänsä, herra Biörenstam oli, niin voisi hän, jos nimittäin panisi omiaan, tulla valheesta kiinni, ja joutuisi vastaisuudessa naurunalaiseksi. Esitykseni täytyy siis olla ihan kylmä.
Kuitenkin ovat nyt puheet siitä loppuneet, loppuneet yleensä kaikesta meidän keskemme. Olen joutunut epäsuosioon, aavistamattakaan syytä siihen, vaikka olen — niin, tunnustan mielelläni sen — vaikka olen vaivannut päätäni etsiäkseni sellaista. Asiahan saattaa olla hyvin joutava, sillä en ole mitään rikkonut, mutta täällä yksinäisyydessä saattaa tuollainen painostaa kaksinverroin. Ja entinen suhteemme oli kuitenkin paljon hauskempi — kaipaan kovin pieniä puhelujamme toisinaan ja soittoa sangen usein.
Kunpa vain ymmärtäisin ja käsittäisin mitä pahaa olen tehnyt! Mutta se kävi taas niin äkkiä ja odottamatta, että pidin sitä alussa vaan tavallisena huonon tuulen kohtauksena. Se ei mennyt kuitenkaan tällä kertaa ohi, vaan epäsuosio on todellista ja vakavaa.