Tämä kysymys tuli äkkiarvaamatta ja onnettomaan aikaan. Asianlaita oli näet se, että Liina, joka kauan oli kiusannut minua päästäkseen kanssani kalaretkelle, oli ruvennut salaa viittailemaan, kun aina tein esteitä hänen pyyntöönsä, etten enää voinut irtaantua kapteeninrouvasta edes muutamaksi tunniksikaan, ja siksi hänen oli onnistunut saada minut lupautumaan juuri sinä sunnuntaina kanssansa ongelle. Mutta sehän oli luonnollista — minähän olin kapteeninrouvan palveluksessa eikä minulla ollut minkäänlaisia velvollisuuksia Liinaa kohtaan.
"Kenties ei pehtorille sovikkaan huomenna?" kapteeninrouva kysyi, ennenkuin ennätin vastata; hän taisi huomata, että tuumin asiaa, vaikkei tämä harkinta — siitä olen vakuutettu — kestänyt sekuntia kauempaa.
"Ettäkö ei sopisi", kiirehdin vastaamaan. "Mitä minä muuta tekisin sunnuntaisin, kuin huvittelisin."
"Mutta kenties"… taaskin hän vaikeni — "kenties teen juuri siinä väärin, että käytän pehtorin auliutta silloinkin hyväkseni?"
"Mitä kapteeninrouva nyt oikein puhuu — Siltalassahan ei sunnuntaiaamuna suurempaa hauskutusta saata ollakkaan kuin kalastus — täällä kun on niin hyvät kalavedet."
Asiasta toiseen! Tiedätkös, ei monikaan niistä miljonista ja taaskin miljonista yksilöistä, jotka täällä maan päällä ovat kulkeneet hautaansa kohden, ole luullakseni saanut kokea tällaisten kahdenkesken tehtyjen kalastusmatkain ihanuutta jotenkin aution syystunnelman vallitessa täällä korven kohdussa. Olipa miten ymmärtäväinen tahansa, siellä herää kuitenkin ihmeelliset ajatukset ja tunteet — tätä on täytynyt kokea ennenkuin voi kerskata olevansa koeteltu ja koettelemuksen tulessa karaistu mies.
Sentähden kävisi jokainen kuvaus siitä käsittämättömäksi — mutta koetan kuitenkin osapuilleen esittää ajatukseni.
On seitsemänaika aamulla, ilma ainoastaan kaksitoista astetta Celciusta. Mutta aurinko paistaa, vaikkakin voimatonna ja valjuna, eikä tuulahduskaan häiritse lakastuvain lehtien kuolinrauhaa. Sentähden ne pysyvät vielä puissaan — koivujen vaaleankeltasina, haapojen punasina, tuomien mustina — ja kaikki nuo värit, joita kuusien synkeä tausta vielä vahvistaa, kuvastuvat viileään, lyijynraskaaseen veteen ja saavat järven kirjavankoreana heijastelemaan. On niin hiljaista, että oravan nakerrus kuuluu lahden toiselta puolen, ja kun viskaan airon venheeseen, jotta kapteeninrouva paremmin voisi astua sisään, on puun ääni tai kumahdus sattuessaan toista puuta vasten tuossa syvässä äänettömyydessä niin suunnattoman suuri ja kaikuva, että järven kaikki ääriviivat ikäänkuin raivoissaan havahtuvat horroksistaan ja kirkuvat sunnuntairauhan häiriöstä, ja kaiku irvien kertoo melun.
Totta kyllä on, että täällä on elänyt ihmisiä monet vuosisadat, että meitä vielä kesällä oli tällä samalla paikalla useampia henkilöitä, jotka pakinoivat ja nauroivat, mutta nyt meitä kuitenkin on täällä vain kaksi — Aatami ja Eeva — vaatteissa, senhän käsität — mies ja nainen eikä ketään muuta, ei ketään järven rannoilla, ei ketään järvellä, joka kuitenkin ulottuu peninkulman pohjoseen ja etelään, kolme peninkulmaa itään ja länteen, jos ottaa lukuun kapean vedenpinnan jatkon, joka vihdoin tehtyään putouksen muodostaa järven laskupaikan.
Aikaisen auringon viisto valo, viileä ilma, lakastuneet kirjavat lehdet, äkkijyrkät kalliot, nuo lahtien perukassa ja muutamilla saarilla olevat myrkyllisen vihreiltä näyttävät rantamat, jotka hohtavat kuin smaragdit harmaankeltasen, pörröisen ruohikon takana, joka näkyy sekä ylä- että alapuolella järvenpinnan kirjavaa kuvastinta ja kuitenkin turhaan koettaa kätkeä suuren poikueensa seuraamaa, pakenevaa sorsaa — tiedätkös, tahtoisin maalata tämän taulun, jos voisin saada siihen kapteeninrouvan uudenaikaisena komeana ilmiönä ja itseni maailmanhallitsijan edustajana, niin etteivät nämä sivistyskuvat häiritsisi oikeaa tunnelmaa tässä uinuvan luonnon alkuperäisessä viattomuudessa.