Tartun nyt kynään lähestyäkseni muutamalla rivillä arvoisaa kapteeninrouvaa hyvin hyvän ja suruisan ystävättären tukija, sillä yks velvollisuuksiaan uskollisesti täyttävä palvelia täyttää kyllä velvollisuutensa vaikka syrän itkisi verta, kun hän saa herransa käskyn, niin että jos arvoisa kapteeninrouva juoksuttaa pehtoria perässään sekä sunnuntaina että arkiommena ja yöllä ja päivällä niin täytyy hänen juosta mutta koskas hän sitten ehtii vaalija hempiätä liekkiään yhtä nuorta tyttöä kohtaan, sillä miehet ottavat myös rikkaita leskiä mutta arvoisa kapteeninrouva pyydystelee vain huvikseen ja estää vain pehtoria pitämästä lupauksiaan toiselle jolla olisi maaperää. Tämän tahroin vain sanoa kun uskoin arvoisan kapteeninrouvan ei tekevän sen pahasta syrämmestä.
Tuntematon ystävä.
"He ovat nähtävästi tunteneet kapteeninrouvan hyvin, koska ovat edeltäkäsin tienneet, ettei muuta tarvitse kun vedota jaloon sydämeenne ja ylevään mieleenne, jotka eivät tahdo loukata syyttömiä ihmisiä. Voin kuitenkin vakuuttaa etten milloinkaan ole tuntenut ponnistelevani liiaksi toimessa — siinä he erehtyvät. Selitys tyydyttää kuitenkin täydellisesti minua — nyt kun tiedän että jalomielisyys aiheutti tuon äkillisen epäsuosion, ei minulla ole enää mitään syytä valittaa. Mutta — minua ei ole koskaan hemmoteltu hellyydenosotuksilla — ehkä kapteeninrouva voisi luovuttaa tuon pienen todistuksen siitä, että minullekin yksi sydän sykkii? Meitä miehiä ihastuttaa suuresti tuollaiset pikku voitot."
"Ottakaa se kernaasti."
"Kiitos. Ehkä vielä saisin tietää, miten tuo kirje joutui kapteeninrouvan käsiin?"
"Se oli postilaukussa."
"Jonka Janne toi — Miinan niskotteleva armastelija — kiitos."
Seisoin hetken ja katselin hymyillen häntä.
"Olen varmaan myös tänä lauantai-iltana toimistani vapaa?" kysyin sitten.
"Tietysti."