KAHDEKSASTOISTA KIRJE.
Siltala, 20 p:nä lokak.
Rakas veli!
Kiitos vaivoistasi, jota oli koirien takia; ne saapuivat onnellisesti määräpäivänä. Läksin itse niitä noutamaan, enkä luule, että mitään sen liikuttavampaa voi kokea tai nähdä kuin kohtaamisemme tuon eron jälkeen. Eläinraukathan olivat saaneet seistä kahleissa kokonaisen vuorokauden yksinäisessä rautatienvaunussa. Viisaina olentoina ne varmaan olivat ajatelleet hyvin surullisina elämän kovia vaiheita niinä kahtenakymmenenäneljänä pitkänä tuntina jolloin eivät voineet kysyä eivätkä saada vastausta, ja olivat pakotetut kärsimään tuossa hirvittävässä, vierivässä, jyskyvässä vankilassa, joka tosin silloin tällöin pysähtyi, mutta josta niille ei ollut mitään hyötyä. Olivat he molemmat toki olleet onnellisia, nähneet hyviä päiviä, ja nyt heitä viedään ties minne, mutta varmaan suoraapäätä perikatoon — jyrinä ja jyske ja nälkähän ovat aina tuoneet kamalan lopun. Juna pysähtyy sitte taas kerran — tuo nähtävästi lupaava merkki on aina pettänyt heitä, eivätkä he enää viitsi toivoakkaan. Silloin he tuntevat tuulahduksen — tuoksun miehen avatessa ovea. Se tuoksu ei tule miehestä, ei junasta, ei koko pahasta maailmasta, missä he ovat tulleet kirotuiksi — se tuoksu tulee entisiltä onnellisilta ajoilta, jotka jo kauan sitten ovat kuluneet. Heidän oma kadonnut herransa tuoksui vain sellaiselta — kuinka heidän nokkansa hairahtaa tuntemaan sitä tuoksua tässä kurjuudessa. Silloin astuu sisään olento — samassa molemmat ulahtavat ja kahleensa unohtaen ryntäävät eteenpäin niin että ovat kuristua.
"Fix! Fob!" huudan minä.
Ne riuhtovat kahleissaan kunnes ne saadaan irrotetuiksi, ja sitten ryntäävät päälleni kahleet laahaten maata, ne samalla kertaa itkevät ja nauravat, nuolevat ja repivät ja syleilevät minua huolimatta rukouksistani ja käskyistäni. Asemasillalla irrotan ne kahleista. Tuskin ovat tunteneet olevansa vapaita, kun jo ryntäävät eri taholle, Fix etäämpänä radalla seisovan vaihdemiehen luo, Fob taas hevoseni tykö kertomaan kenen koiria he ovat ja etteivät he nyt enää pelkää mitään koko maailmassa, kun ovat jälleen löytäneet herransa. Mutta tuskin on tuo ensimäinen velvollisuus täytetty, kun jo juoksevat takaisin ja syöksyvät vastaani ulvoen ja nauraen onnesta. Nälkä ja jano unohtuu, ja koko pitkän kotimatkan ne hyppivät ja tanssivat vuoroon minun, vuoroon hevoseni ympärillä, tehden väliin teeskenneltyjä syöksähdyksiä metsään, osottaakseen sillä sekä innokasta auliuttansa alkavaan palvelukseen että voidakseen siten yhä useammin uudistaa kohtaamisen riemua. Heistä tuntui varmaankin nähdessään nuo tavattomat metsät, joiden läpi kuljimme, ikäänkuin olisivat jonkunlaisen kiirastulen kautta tulleet siirretyiksi autuaille metsästysmaille — ja olen vakuutettu, että jos ne olisivat tottuneet ottamaan osaa rukoushetkiin ja jos niillä olisi ollut puhetaito, olisivat ne kyynelsilmin tahtoneet lausua Saarijärven Paavon lailla: Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra!
Niin — autuaille metsästysmaille ne todellakin ovat tulleet. Sillä vaikka meidän kaunis Uusimaamme on siunattu kaikissa muissa suhteissa — metsänriistassa vie tämä sydänmaa kuitenkin voiton. Ammuin täällä yhtenä päivänä kuusi metsoa, paitsi kolmea teirtä ja kahta jänestä. Koska en yksin tarvinnut niin paljoa, lähetin suurimman osan kapteeninrouvalle Helsinkiin, ja minulla oli ilo saada häneltä erittäin kaunis kiitoskirje keskiviikkona.
Vapaat hetkeni olen aina käyttänyt metsästykseen. Täällä onkin omituista käydä metsällä — kun metsästää tietäen olevansa ehdottomasti ainoa homo sapiens koko metsässä, ja niin ehdottomasti, että melkeenpä näyttää siltä, kuin esiintymiseni herättäisi enemmän hämmästystä kuin pelkoa sen laillisissa asukkaissa.
Tähän iankaikkiseen yksinäisyyteen väsyin myös yhtenä päivänä ja päätin ajaa Maisemaan, jonne talvitie jäitse lyhentää matkaa noin neljä peninkulmaa. Mutta hämmästyksekseni sain siellä kuulla, että Hjalmar ja Annette olivat jo syyskuun puolivälissä matkustaneet ulkomaille, eivätkä palaa ennenkuin jouluksi. Siellä ei ollut ketään kotona, sillä kaikki lapset ovat Helsingissä koulussa. Sain senvuoksi kuluttaa iltani katselemalla heidän huoneitaan ja syömällä ihan yksin illallisen.
Heillä on erittäin viehättävää kaikin tavoin, vaikkei taloa ulkoapäin katsoen luulisi vapaaherran asunnoksi — se on parsien tehty, missä yhtä pitkät, leveät, ja korkeat lisärakennukset liittyvät toisiinsa — mutta tuo epäsäännöllisyys juuri tekee rakennuksen sisältäpäin niin omituisen viehättäväksi. Kun suurista, korkeista eteisistä ja saleista astuu alas — tai ylös — parisen porrasta, niin huomaa äkkiä olevansa ihan toisellaisessa huoneessa, pienessä, miellyttävässä lämpiössä ja kodikkaassa työhuoneessa, joka muistuttaa enemmän laivan kajuuttaa kuin huonetta — ja päinvastoin.