"Köyhä — minäkö — en, miksi pehtori niin sanoo?"
"Siksi että kirkonrotat enimmäkseen elävät armopaloista."
"Hyi — miten olette ilkeä — onhan minulla rahoja, kuten tiedätte."
"Tiedän — tiedän — lasken vaan vähän leikkiä. Mutta miksi sitten olette niin yksin? Pitäisihän teidän, kuten Miinankin, hankkia itsellenne sulhanen, joka voisi istua ja puhella iltasin kanssanne oikein hauskoja."
"No eikö pehtoria haluttaisi vähän jutella?"
"Miksei — aivan kernaasti. Istukaahan vaan. No — mistä aineesta alkaisimme keskustella? Minä puolestani olen aina eniten pitänyt filosofiasta. Mitä mieltä olette, neiti — onko Kant oikeassa vai väärässä, väittäessään etteivät aika ja avaruus ole oleellisia vaan ainoastaan havaintomme muotoja?"
"Noita asioita, en ymmärrä."
"Vai niin — no — mistähän sitten keskustelisimme? Ehkä kirjallisuudesta? Pitääkö neiti enemmän klassikoista vai modernisista kirjailijoista?"
"En tiedä."
"Mutta tietysti neiti on miettinyt sitä mullistusta, joka tapahtui koko kirjallisuudesta, sittenkun pessimismi riisti ihmisiltä aatteen ja uskon ehdottoman olennon personallisuuteen? Ihanteet sitäennen olivat aina olleet tunteita ja tekoja, joiden oikea koti oli taivas ja joiden tuloksen piti siellä saada varsinainen päätöksensä joko tullen rangaistuksi tai palkituksi, jotavastoin pessimismi on pakottanut ihanteet maahan ja alistanut onnenpyynnön vapauden, auringon ja kevään kaipuuksi täällä elämässä. Eikö totta?"