"Sentähden että vietämme täällä kihlajaisia tänään — vieläpä kaksia kihlajaisia."
"Vai niin — saan siis toivottaa onnea."
En ollut ymmärtävinäni ilkeyttä, jonka hän lausui kiukusta — tai pakkasesta värisevällä äänellä, kuten jälkeenpäin olen ajatellut — vaan vastasin:
"Kyllä minä uskon, että he olisivat iloissaan, jos rouva tekisi sen myöhemmin…"
"Ketkä he?"
"Miina ja Liina tietenkin — ja heidän sulhasensa Janne ja Kalle. Mutta nyt rouva sallii minun varmaan juosta tupaan kutsumaan väkeä."
"Olisin todellakin hyvin iloinen, jos saisin hiukan lämmintä — minulla oli huonot nahkaset ja reki koko tien, ja palelluin melkeen puolikuolleeksi."
Kiirehdin kutsumaan taloudenhoitajatarta, ruuanlaittajaa ja sisäpiikaa, mutta palattuani takaisin oli hän jo käynyt sisään. Ja turhaan odotin sinä iltana kutsua hänen luokseen. Hän oli, mikäli sisäpiika tiesi kertoa, kulkiessaan myöhemmin pihan poikki palatakseen takaisin juhlaan, niin väsynyt ja vilustunut kyytimatkasta, että oli vaan kiireesti juonut teetä ja paneutunut sitten heti levolle.
Vaikkakin olin ihan syytön, harmittelin kuitenkin koko yön tuosta ikävästä vastaanotosta — se loukkasi syvästi häntä, mikäli minä saatoin päättää. Eivätkä mielentilat — ja kaikista vähimmin naisten — johdu miettimisen tai järjen perusteella. Hänen olisi muuten pitänyt käsittää, että olisin tahtonut asettaa tuon vastaanoton aivan toisin, jos vaan olisin saanut hänen kirjeensä.
Saadakseni tietää miten tuon kirjeen laita oli, istuin yläällä odottaen postintuojan tuloa. Hän saapui viimeinkin keskiyöllä ja vannoi ja vakuutti, ettei postilaukusta saattanut mitään kadota. Tyhjensin sen ja löysin aivan oikein kirjeen sieltä — mutta lähemmin tarkastettuani huomasin myös, että se oli leimattu Helsingissä vasta torstaina. Postintuojan ja minun oma syyttömyyteni oli siis selvä — kapteeninrouva tai hänen palvelijansa Helsingissä olivat nähtävästi hutiloineet.