Olin melkeen typerryksissäni, kun hän niin tuttavallisesti puheli. Hän jutteli noin vaan puoleksi leikillisesti, hymyillen, kuten hyvää ystävää puhuteltaessa — siten hän ei ollut vielä koskaan puhutellut "pehtoria". Sanotaanhan kyllä, että onni voi muuttaa naisen — mutta yhtä käsittämättömältä kuin minusta tuntui, että tuo muutos olisi voinut olla niin uskomaton ja etenkin että asiaan kuulumattomat senkautta pääsisivät niin äkkiä suosioon, yhtä sydäntäsärkevää oli ajatella tuon onnen syytä — viiksiparia sekä niihin kuuluvaa sielutonta ruumista!
"Rouva näki hyväksi kutsua minua uppiniskaiseksi…"
"Aivan niin minä suvaitsin sanoa. Mutta ennenkuin nyt rupeamme riitelemään, niin olkaa hyvä ja tulkaa kanssani suurukselle — annoinhan herättää pehtorin ihan kesken unia, joten ette tuskin ole vielä ennättänyt juoda kahvikuppia."
Suurusta syödessä hän kertoi minulle että lapset, Kalle, Viivan ja Elsa — jotka muuten kaikki lähettivät minulle terveisiä, kuten myös kamreerin väki ja ruustinna — olivat niin kauan puhelleet ja haaveksineet Siltalan talvi-iloista, että he lopulta taipuivat tulemaan hänen pyynnöstään joululomaksi tänne Siltalaan. Sillä hän itse, kapteeninrouva, ei lainkaan voinut viihtyä kaupungissa ja monen monta kertaa oli kaivannut tänne takaisin.
"Mitenkä se on mahdollista!" huudahtin minä. "Niin yksin kun rouva saa nyt täällä olla!"
"En tiedä — se riippuu arvatenkin osaksi siitä, että minun ikäisenäni on jo tottunut johonkin määrättyyn. Kaipasin omia huoneitani. Mutta sitäpaitsi minä kaipasin näköalaa ikkunasta, kaipasin ilmaa, kaipasin metsää, ja minua kiusasi ovikellon ja telefonin kilinä — voi, minkälainen kiusankappale se telefoni on! Parin sukupolven elettyä se tulee lyhentämään ihmisikää ainakin kolmannella osalla."
"Miten niin", nauroin minä. "Uudellamaalla on muuten tilallisillakin jo telefoni."
"Se on ihan toista — maatilalta on naapuriin todellakin sellainen välimatka, että telefonipuhelu voi silloin tällöin tuottaa pientä hauskuutta. Mutta kun asuu seinän takana tai kerrosta alempana. Ja sitä soittoa ja kirkunaa kaupungissa — koko taloahan häiritsee jokainen telefonipuhelu — ja siellä soitetaan ja kirutaan päivät päästään! En ole hermostunut, mutta varmaan tulisin pian siksi, jos minun olisi pakko asua kaupungissa telefoni huoneissani. Juuri kun on päässyt yhden ajatuksen alkuun, rupeaa kilisemään. Silloin keskeytyy kaikkien toimet talossa, kaikki kuuntelemaan ketä tahdotaan tavata, kunnes torveen rientänyt huutaa: Kalle puhumaan! Niin, sitten kaikki voisivat jatkaa töitään. Mutta eipäs — tahtomattaankin kuulee Kallen yksinäisen puheen ja koettaa kuvitella mielessään kuka hänen kanssaan mahtaa keskustella. Sitten — Jumalan kiitos — loppuu puhelu ja kukin voi jatkaa toimiaan! Niin, mihinkähän sitä taas jäikään? Ajatuksissaan oli — ja taaskin aika kilinä! No, kukas nyt? Viivani huudetaan. Sama juttu uudelleen! Tekipä ihan mieli juosta ulos — minne tahansa lopuksi."
Minä nauroin ja sanoin, että silloin se todellakin kävisi rasittavaksi, jos lapsetkin saisivat käyttää telefonia.
"Lapset — tietysti lapset käyttävät sitä. Joka päivä soittaa jokainen Kallen, Viivanin ja Elsan luokkatoveri ainakin kerran heille."