"Jumala meitä sitten varjelkoon!" huudahtin minä.
"Ja sittenkään ei telefooni kiusannut minua eniten. Pahin oli vastapäätä oleva talo — ja kuitenkin Helsingin kadut ovat leveitä ja kauniita. Mutta lopuksi aloin vihata tuon talon seinää."
"Rouva on tottunut aina asumaan maalla."
"En — en aina. Asuin monta vuotta Käkisalmessa — mutta Käkisalmessa ei paljon tiedetä kaupunkilaiselämästä."
"Sen kyllä uskon. Mutta jos nyt lapset tulevat tänne jouluksi, pitäisi täällä olla luistinrata, vipukelkka ja muuta sentapaista. Salliiko rouva, että annan muutamain akkain luoda lumen joltakin paikkaa jäältä?"
"Kernaasti! Mutta miksi akkain?"
"Tarvitsisin miehiä muualle."
"Tehkää mitä voitte, jotta heillä olisi niin hauskaa kuin mahdollista. Mutta nyt — lohduttakaa nyt minuakin hiukan. Minun täytyy kiinnittää Siltala kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta markasta — minun täytyy, ymmärtääkö pehtori — tai sitten saan jättää sen ainiaaksi. Ensimäisen ja toisen vuoden korothan voimme maksaa niistä rahoista, jotka saamme myömällä lehmiämme. Kolmantena vuonnahan meillä pitäisi jo olla tarpeeksi heiniä myötävänä, joten sillä tavoin voimme maksaa korot, jos vähennämme muita menoja."
"Maanviljelys ei kannata, jos sitä painostaa suuri velkataakka."
"Minä olin myös ihan varmasti päättänyt, niin kipeästi kuin se minuun koskikin, lähteä Siltalasta ja lunastaa itseni tuolla kahdellasadallaviidelläkymmenellätuhannella. Mieheni testamentin mukaan minulla nimittäin on oikeus valita — hänhän ei voinut jättää osattomaksi yhtä veljenpoikaa, joka pienestä palkasta raataa alempana pankkivirkamiehenä. Mutta hän sääti että minä sain valita. Ja minä olin, kuten sanottu, päättänyt jättää Siltalan ja ottaa itse nuo kaksisataaviisikymmentätuhatta, kun pehtori kesällä rupesi puhumaan, että maatila on huomattavasti suurempiarvoinen kuin miksi se on arvioitu, ja että se mahdollisesti tuottaisi viidentoistatuhannen markan koron."