Siltala, 27 p:nä jouluk.
Rakas veli!
Kiitos kirjeestäsi. Sain sen päivää jälkeen kuin lähetin omani.
Niin, onhan se ollut kohtalaisen hyvä vuosi, vaikkapa ei muuten juuri iloinen. Meidän vanhainpoikain elämähän lienee yleensä yksitoikkoisempaa kuin niiden, joita ympäröi lapset ja oma armahin — päivät ovat toistensa kaltaisia, toinen vuodenaika ei eroa toisesta, vuodet eivät tuo vaihtuessaan mitään uutta. Mutta suruista ja huolista me siten olemme vapaat sekä myös monista vaivoista ja vastuksista — niin, Jumalalle kiitos että on pysynyt vanhanapoikana! Sentähden, hyvää jatkoa ja hyvää loppua!
Vaikka tunnustaa täytyy, että jos olisin tavannut naisen sellaisen kuin hän — kapteeninrouva — silloinkuin vielä olin mahdollinen ja hän à prendre, niin en mene takaamaan, ettei olisi käynyt hullusti. Hän on oivallinen nainen, toisinaan ihan hurmaava, niin että tahtomattaankin tulee houkutelluksi unohtamaan päätökset, iän, järjen — unohtamaan kaiken hetkeksi.
Jotain sentapaista sattui minulle juuri eilenillalla luistinradalla.
Eilen nimittäin oli tuo juhlani, ja minua suosi mitä ihanin talvinen ilma. Parin päivän usvaisen suojan jälkeen oli pakastanut, joten luonto jälleen oli pukeutunut tuohon loistavaan, tenhoisaan, välkkyvään, valkeaan morsiusvaippaan, jota minä puolestani olen aina pitänyt melkeen kauniimpana kuin kesän vehmautta. Noin sata kirjavaa lyhtyä, jotka riippuivat valkosilla oksilla radan yllä ja ympärillä, levittivät himmeätä valoaan, missä valkosiin puetut puut ja pensaat näyttivät hyvin eriskummallisilta.
Olin valinnut muutamia taitavimmista miehistä avukseni, saadakseni lyhdyt ripustetuiksi ja sytytetyiksi mahdollisimman pian. Kun nyt ilta oli pimennyt ja lapset, jotka olivat olleet melkeen koko päivän alhaalla jäällä, tulivat ylös ja kävivät sisälle, aloin toimittaa radalle valaistusta ja asetuin itse tupani nurkalle suuren kirkkoreen viereen, jolla ohjasin pari kertaa lapsia mäkeä alas, itse seisoen kannaksilla, odottaakseni oikeata aikaa. Silloin menin sisään pyytämään heitä kaikkia, vanhoja ja nuoria, ottamaan osaa yhteen Tuhannen ja yhden yön iltaan.
"Luulotteletko nyt taas jotain?" huudahti Elsa.
"Luulottelen — ja tee sinäkin samoin — ajatelkaammepa että olisimme joutuneet kuuhun, missä talvettaret asuvat ja lyövät leikkiä, nähdäksemme heidän elämäänsä siellä."