"Mutta nythän on pimeä", huomautti Elsa.
"Tietänet kai, että kuu on itsevalostava. Ellei siellä olekkaan niin valoisaa kuin päivänpaisteessa — niin näkee siellä toki aina."
Monien kyselyjen jälkeen vetivät kaikki turkit ylleen ja niin läksimme. Kun olimme kiertäneet rakennukseni päätynurkkauksen ja eteemme avautui näköala yli lahdenpohjukan, missä olivat ennättäneet sytyttää jo osan lyhdyistä, pääsi kaikilta hämmästyksen huudastus — hauskaltapa se näyttikin täältä ylhäältä. Minun kehotuksestani istuutuivat kaikki — ruustinna eukko ensinnä — rekeen ja niin hurautimme alas. Sinne oli kokoontunut koko talon väki — olin sanonut, että nuoret, joilla oli luistimet, saivat kernaasti ottaa luisteluun osaa, se kun antoi enemmän eloa tauluun. Ja koska kapteeninrouva heti kotiintultuaan oli kirjottanut Helsinkiin ja pyytänyt heitä ottamaan luistimet mukaansa, niin oli sekä lapsilla että kamreerinrouvalla sellaiset — ruustinna eukko, kamreeri ja kapteeninrouva yksin eivät luistelleet — kapteeninrouva ei ollut milloinkaan oppinut sitä taitoa, koska hän oli kasvanut pikkukaupungissa, missä ei pidetty minkäänlaista rataa kunnossa.
Mutta nyt, sittenkun olin puiden lomissa polttanut bengaalitulia, jotka todella tekivät valkean metsän lumoavan näköiseksi, oli hän niin ihastuksissaan, että selitti katuvansa taitamattomuuttaan — ihanaa olisi nyt tässä omituisessa valossa liukua pitkin jäätä, saaria kiertäen, salmia samoten.
"No opettele sitten luistelemaan — se ei suurta aikaa vie", kamreeri sanoi. "Maria", huusi hän vaimolleen, "lainaatko hetkeksi luistimet Lillille?"
Kapteeninrouva koetti ensin vastustella, mutta myöntyi lopulta ja sai luistimet jalkaansa. Kamreeri tarttui hänen käsivarteensa — mutta hän oli vähällä kaatua heti pahasti taappäin.
"Herra Paul — tulkaa ja ottakaa Lilliä toisesta käsivarresta."
Mutta kukaan ei voi oppia luistimilla seisomaan niinkauankuin häntä pidetään käsivarresta.
Sittenkun olimme jonkun aikaa taluttaneet häntä, selitin minä, että hänen pitäisi luottaa itseensä — ei tarvinnut muuta kuin pitää nilkat vaan jäykkinä, etteivät jalat horjahtaisi ja kevyesti kädet minun käsissäni, kun liu'uin taaksepäin. Teimme siten, minä tartuin hänen molempiin käsiinsä ja niin pääsimme — horjuen tietysti — kappaleen matkaa eteenpäin. Silloin — ihan äkkiarvaamatta, kuten tavallisesti vasta-alkajan käy — hän kompastui: jalat ikäänkuin temmattiin hänen altaan ja luisuivat eteenpäin niinkuin aina. Estääkseni häntä pahasti menemästä selälleen, tempasin hänet kiivaasti puoleeni. Tuokiossa hän lepäsi sylissäni, kasvonsa vasten kasvojani ja kätensä vyötäisilläni, mutta oikeastaan vaan minun käsivartteni varassa, jotka olin kietonut hänen uumilleen.
Jokainenhan käsittää, että hän todellakin oli ihan avuton, kun ei saattanut turvautua jalkoihinsa, eikä senvuoksi estää syleilyäni, vaikka kuinkakin olisi halunnut. Mutta lempo ties' mikä silloin välähti mieleeni. Tulin siihen käsitykseen, ettei hän tahtonutkaan päästä irti. Unhotin asemani, unhotin luutnantin, unhotin kaikki, paitsi sen että maailman ihanin nainen lepäsi povellani. En auttanutkaan häntä heti jaloille, kuten olisi pitänyt, vaan puristin lujemmin rintaani vasten.