Huomasiko hän sen? En tiedä. Sitä kesti luonnollisesti vain hetkisen. Hän ehkä luuli, että minäkin tarvitsin muutaman silmänräpäyksen saavuttaakseni tasapainon — sillä en huomannut hänen jälestäpäin olevan oikeastaan suutuksissaan, vaan arasti hämillään ja tyytymättömänä — ja senhän saattoi jo itse tapauskin aiheuttaa. Hetikun selkenin huumauksesta, irrotinkin hänet nopeasti itsestäni, niin että epäluulon olisi pitänyt kadota, jos hän jotain olisi epäillytkin.
"Ei — tämä ei ole hauskaa", sanoi hän. "Ottakaa luistimet pois jalastani."
Autoin häntä istumaan ja irrotin luistimet toisten lähestyessä paikkaa.
"Alku aina hankala", nauroi kamreeri. "Mutta kävihän se jo laatuun — ainakin muutamia askelia."
Vakuutimme kaikin miehissä, ettei tarvinnut muuta kuin yrittää pari kertaa vielä, sitten kyllä rohkeus alkaisi kasvaa, mutta hän ei tahtonut enää kuullakaan luistelemisesta — hän käveli mieluummin. Luistellessa hän ei lainkaan voinut nauttia radan miellyttävästä näöstä. Minä yksin tiesin, että tuo vastentahtoinen syleily oli pääasiallisesti vienyt häneltä halun.
Kuten sanottu, epäystävälliseksi hän ei minua kohtaan käynyt — ja siksi hän tuskin enää käykään — vaan kutsui minut taas illalliselle käveltyämme siellä parisen tuntia.
Minua nimittäin kutsuttiin hänen luokseen sekä jouluaatoksi että joulupäiväksi. Ja aattoiltana hän ojensi minulle nahkasen lompakon, jonka sisäosaan hän oli itse maalannut kolmiosaisen vaakunakilven. Vasemmanpuoliseen osaan oli kuvattu teräsaura ja hevosharava, oikealle raivoava härkä, joka ajoi takaa pakenevaa tyttöä, ja näiden alla metsää. Ja alapuolella kilpeä oli punasella ja sinisellä piirretty:
Ystävällinen muisto L.L:ltä.
Siitä saakka olen epäillyt, että hän tietää kuka olen — oma kilpenihän muistuttaa hyvin tätä, koska siinä on piilukirves ja keihäs vasemmalla, karhu oikealla ja näiden alapuolella puunrunko. Onhan kuitenkin mahdollista, että hän on käyttänyt juuri Biörenstamien vaakunaa mallinaan, tahtoen osottaa minulle kohteliaisuutta — aateloimalla toimeni täällä siten, että sen hyvin ymmärrän. Paljon suuremmalla syyllä voin uskoa tuohon jälkimäiseen arveluuni, sillä hän olisi tuskin tehnyt sitä, mitä teki, jos olisi tiennyt tai edes epäillytkään kuka olen. Kun nimittäin sitten tulin kotia ja otin esille lompakon kerran vielä katsellakseni hänen työtään, tunsin että lompakossa oli jotain. Tarkastellessani sitä löysin kirjekuoren ja kun avasin sen, oli siellä hänen kirjottamansa seitsemäntuhannen viidensadan markan sitoumus sekä yksi Rackin vekseleistä — jotka olivat saapuneet edellisenä päivänä — niinikään seitsemäntuhannenviidensadan markan arvoinen — kaikkiaan siis viisitoistatuhatta markkaa.
Täytyy sanoa että — ensikerran luullakseni eläissäni — tunsin punan hehkuvan poskillani. Oli jo liian myöhäistä palata sinä iltana takaisin — mutta jouluaamuna menin heti hänen luokseen ja selitin, etten voinut mitenkään ottaa niitä rahoja.