"Entäs rukoukseni — oletteko liian vanha kuulemaan sitä?" kysyi hän teeskentelevä, sisäistä autuutta loistava hymy huulillaan.
"Siihen liian nuori, hyvä rouva. Ainoastaan iäinen olento olisi kelvollinen vastaanottamaan ja kuulemaan teidän rukouksianne."
"Tai toisin sanoen — te lähdette kuitenkin?"
"Olen väsyksissä, hyvä rouva", — en tietenkään sanonut mistä — "ja olisin siis vaan seuralle häiriöksi."
Hän suuttui ja lyhyesti sanoen: "hyvää yötä sitten!" läksi luotani.
Tänä aamuna heräsi minussa ajatus, etten ottaisi osaa tuohon ihanuuteen. Senvuoksi en pukeutunut ja pysyttelin sisällä, kurkistelin vain ikkunastani aika ajoin saapuvia ajopelejä. Kahdentoista ajoissa Hjalmar ja Annette ajoivat kartanolle ja puolen tunnin päästä Hjalmar tuli luokseni. Hän hämmästyi kovin, kun sai minulta kuulla näiden kemujen todellisen tarkotuksen, sekä pahotteli sitä, etten voinut sairauteni takia saapua pitoihin. Sillä eihän hän voinut istua täällä luonani ja olisi kuitenkin hyvin mielellään jutellut kauemmin. Hänellä oli niin paljon kerrottavaa. Annetten äidin sairastumisen takia he olivat päättäneet niin äkkiä ulkomaanmatkastaan syksyllä. Mutta sittenkun he Brüsselissä olivat tulleet vakuutetuiksi, ettei eukolla ollut enää mitään hätää, olivat he matkustaneet Rivieralle ja hän oli ihan haltioissaan, kun kuvaili sielläoloa — he olivat niin rajattomasti nauttineet noista ihmeellisistä, väriloistoisista syyspäivistä Välimeren rannalla.
Niinpä niin — onhan maailmassa onnellisiakin ihmisiä! Ja niiden joukossa on Hjalmar ja Annettekin vieläpä ensi sijassa.
Hän istui kokonaisen tunnin luonani, mutta riensi sitten — kuten aikomuksensa oli — pitemmälle kävelylle pitkän rekimatkan jälkeen hiukan oikoakseen jalkojaan. Pistäytyy sitten taas palatessaan sisään.
Heti hänen mentyään kirjotin pienen kirjelipun kapteeninrouvalle, missä anoin nöyrästi anteeksi ja pyysin, ettei hän odottaisi minua. Hetkeä myöhemmin sain vastauksen: hän päinvastoin ihan varmasti odotti minua — eihän pahoinvointini toki ollut niin vaarallinen, että minun sentakia piti pysytellä sisällä? Lähetin vielä kerran anteeksipyyntöni. Ja niin istun nyt täällä levossa ja rauhassa ilkkuen mielessäni, kun ajattelen miten kuitenkin jälleen olen parhaan osan valinnut. Kernaasti nuo kemuilevat ihmiset uskokoot, että heillä on hauskaa — uskokoot hetkisen olevansa onnellisia — minä kuitenkin olen suuremmassa rauhassa ja nauran heidän lyhytnäköisyydelleen, yhtyen hyräillen Maisteriin:
Maan päällä tokkopa riemua lie, min ei loistoll' ala tie, joka kyyneliin vie?