Ja sittenkin — rouva raukka! Hän on heräävä ennenkuin aavistaakaan ja sitten hän on…
Aamulla, 2 p:nä tammik.
Nyt ei ole pehtori Paulia enää Siltalassa, rakas veli!
Miten se kävi niin nopeasti? Niin — kohtalohan viskelee meitä kuin pieniä, kevyitä kuplia, emmekä yhtenä hetkenä tiedä, mitä toisena tapahtuu. Jos kenenkään, niin olisi toki minun pitänyt olla sellaiseen tottunut ja valmis, elämäni kun on ollut niin vaiherikas ja rauhaton — mutta tämä kuitenkin tapahtui melkeen uskomattoman nopeasti!
Kuten näet, keskeytyi eilen lauseeni, sillä ovelleni koputettiin ja minä huusin sisään — peitin nopeasti kirjotukseni, jatkaakseni heti taas Hjalmarin mentyä, sillä olinhan varma että hän sieltä tuli. Lausuen "tervetuloa taas!" käännyin sentähden rauhallisesti häntä vastaan — ja näin kapteeninrouvan, joka juuri oli heittänyt yltään päällysvaatteen ja seisoi siinä komeassa punasamettisessa, juhlapuvussa, entistä ihanampana ja loistavampana.
Hämmästyksissäni tuijotin vaan häneen. Hän astui luokseni, ojenti kätensä ja sanoi hymyillen:
"No, Jumalan kiitos, pystyssä te toki olette! Minun täytyi itse tulla katsomaan, miten asian laita oli — luulin tilanne olleen hyvin arveluttavan kosk' ette ajatellut että jäämällä pois olisitte pilannut koko tämän päiväni."
"Pilannut? Minäkö? Oi hyvä rouva, te olette ihan liian kohtelias. Eipä suinkaan minua juhlassanne tänään kaivata — ette kaipaa te, eikä kukaan muukaan!"
"Te kun juuri olette auttanut niin suuresti valmistuksissa — minä varmasti odotin teitä…"
"Hyvä rouva, te suvaitsette tehdä pilaa — ja mitäs minun myötävaikutuksestani ja avustani, onhan teillä kaksikätisiäkin kappaleita…"