"On ehkä väärin, että ilmaisen mitä minulle on uskottu epähuomiossa — mutta — minä tiedän kaikki. Tiedän että miehenne on testamentissaan määrännyt niin — että hän kuolinvuoteellaan kehotti teitä tähän avioliittoon — että hän on lausunut saman toivomuksen luutnantti Lindille. Mutta seitsenkymmenvuotias ajattelee vaan taloudellista puolta ja sen etuja — hän ei muista että yhdyselämään vaaditaan yhtäläisyyttä. Luutnantti Lind on narri."
"Siitä emme liene erimieltä. Mutta muuten en ymmärrä teitä. Totta kyllä on, että mieheni, joka ei tahtonut jättää Hugoa — luutnantti Lindiä — osattomaksi, ja koska hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin Siltala, arveli hän, että kaikki kävisi vallan hyvin, jos me molemmat lyöttäytyisimme yhteen. Mutta pitäisihän teidän jo tuntea minua, että tietäisitte, olenko niin helposti vaan annettavissa. Ja sitäpaitsi — itsehän juuri olette päästäneet minut pulasta, tehän juuri tehokkaimmin autoitte minua vapautumaan tuosta luutnantti Lindistä!"
"Olenko minä auttanut teitä vapautumaan hänestä?"
"Olette niinkin — hankkiessanne minulle rahat, jotka mieheni piti velvollisuutenaan testamentata hänelle, vaikkei katsonut mahdolliseksi, että olisin voinut maksaa niitä."
"Entäs pankkivirkamies?"
"Pankkivirkamies? Mitä tarkotatte? Niin — Hugo — luutnantti Lind — on pankkivirkamies."
"Ja hän siis on lunastettava noilla rahoilla?"
"Luonnollisesti — kukas sitten? Mutta sanokaappas nyt — miksi päätitte tämän takia istua täällä — jäädä pois kutsuistani?"
"Rouva ei aio siis mennä naimisiin?"
Hän käänsi katseensa ja hymyili.