"Niin — minut olitte saattaa ihan epätoivoon — pehtorini oli minua kohtaan ihan liian kylmä, ylpeä — en tiennyt koskaan miten menetellä."
Kymmenen minuutin päästä astuin saliin, missä morsiameni säteillen tuli minua vastaan. Hän oli jo hetkisen viivyttänyt päivällistä, niin että heti vieraita tervehdittyäni kutsuttiin aterialle, ja kun lähdettiin ruokasaliin, ennätti Hjalmar ainoastaan sydämellisesti kättäni puristaen kuiskata: "Kyllä sinä sentään olet kelpo poika! Niin totuudessasi syötit minulle pajuköyttä!"
Tämä johti mieleeni Annetten epäilykset — en voinut olla hymähtämättä, kun ajattelin ettei mikään maailman mahti nyt enää saisi häntä uskomaan pehtorina oloani täällä muuksi kuin alusta pitäin harkituksi yritykseksi vallottaa Lilli. No! — kernaasti minun puolestani!
Pöydässä jouduin istumaan hyvin kauaksi Lillistä, jonka täytyi kiinnittää huomionsa kokonaan naapureihinsa — joiden joukossa oli myös luutnantti raukka — niin että minä sain ainoastaan silloin tällöin silmäyksen. Minä istuin Annetten ja ukko Lönnebergin välissä joten minullakin oli täysi työ puolustautuessani toisen sanatulvaa vastaan ja taas keksiessäni jotain tavanmukaista sanottavaa toiselle.
Mutta — kaikesta tulee kerran loppu, niinpä näistäkin päivällisistä. Silloin Hjalmar nousi — Lilli, hiukan punehtuen, ja minä katsahdimme toisiimme — ja tarttuen lasiinsa hän huudahti: "Hyvät naiset ja herrat?"
Hän kuvaili kaunopuheliaasti, miten pimeyden valta nyt oli murtunut, voitettu, miten me kävimme valoa ja kevättä kohti. Ikävät päivät olivat myös Siltalasta kadonneet ja ilo ja riemu tulisi kerran jälleen kaikumaan sen ihanilla rannoilla. "Sillä, hyvät naiset ja herrat", lopetti hän lasiaan kohottaen, "ihana ja rakastettava emäntämme on suonut minulle kunnian julkaista hänen kihlautumisensa miehen kanssa, jonka tiedän tekevän hänet sanomattoman onnelliseksi" — minun ja luultavasti Lillin vieläkin suuremmaksi hämmästykseksi nousi silloin luutnantti — "vanhan, rakkaan ystäväni, tilanomistaja Paul Biörenstamin kanssa."
"Hyvä!" huusi Annette. Mutta Lilli kävi tulipunaseksi ja huudahti: "Kenen kanssa?", jonka jälkeen katsoi minuun ja tuli kalmankalpeaksi.
Sillä — Herra hallitkoon — olinhan ihan unohtanut, ettei Lilli vielä tiennyt kuka olin.
Kuulin ainoastaan luutnantin, joka katsoi vuoroon Hjalmariin vuoroon Lilliin, honottavan: "Hyvin mejkillinen ejehdyh, hejja pajooni!" ennenkuin ennätin Lillin tuolin taakse.
"Niin, hyvät naiset ja herrat, näen että te kaikki olette kovin hämmästyksissänne", jatkoi Hjalmar, "mutta niinhän pitää ollakkin — eihän tämä muuten olisikaan mikään kihlausjulkaisu. Hyvät naiset ja herrat — minun tuskin tarvitsee kehottaa teitä kohottamaan lasejanne herra Biörenstamin ja hänen tulevan jalon puolisonsa onneksi!"