Kaikki ymmärsivät nyt, kun näkivät minun seisovan siinä käteni Lillin olalla.
Kajahti hillitön riemuhuuto ja kaikki tunkeutuivat onnea toivottamaan,
"No, entäpäs nyt herra Repolainen?" nauroi Annette kilistäessään lasejamme.
"Kutsukaa mieluummin karhuksi — sehän johtuu nimestäni", hymyilin minä vuorostani. "Olenhan ollut siksi kömpelö."
Heti kun onnentoivotukset olivat päättyneet ja useimmat vetäytyneet saliin, vein Lillin sinne.
"Antakaa anteeksi", kuiskasi hän, "tulen — tulen pian takaisin."
Samalla hän irrotti kätensä minusta — hänen silmänsä olivat kyynelissä — ja kiiruhti huoneustoonsa.
Minussa heräsi kamala aavistus.
Entinen hurja elämäni, seikkailuni ulkomailla olivat noin kymmenkunta vuotta sitten tulleet hyvin tunnetuiksi ja herättäneet tarpeeksi huomiota — hän tietenkin oli myös kuullut niistä. Hän oli oppinut rakastamaan pehtori Paulia — hän oli täydellisesti luottaen ruvennut hänen vaimokseen. Mutta nyt hän oli saanut tietää, kuka tämä Paul oli — ja onko varmaa, että hän hyväksyy myös Polle Biörenstamia? Ja kelpaisinko edes lainkaan hänen miehekseen? Olihan terveyteni tosin käynyt paremmaksi, mutta kun kerran on ollut niin arveluttavia oireita kuin minulla — mitä silloin merkitsee pieni, satunnainen parannus!
Kävin lopulta niin rauhattomaksi, että pyysin Annettea menemään Lillin luo kysymään, saisinko puhutella häntä. Kesti äärettömän kauan ennenkuin Annette tuli takaisin ja käski minun astumaan sisään.