Näin Lillin ihan itkusta rauenneena.
"Lilli — tulin kuulemaan tuomiotani, tulin kysymään, työnnätkö minut nyt luotasi, kun tiedät kuka olen — kun tiedät, että olen tuo nuoruutensa hullutuksista mainittu Polle Biörenstam?"
"Oi, minä häpeän — häpeän niin äärettömästi!"
"Häpeätte", huudahdin, ja tunsin punehtuvani häpeästä, "se on melkein liikaa. Mutta — jos teistä siltä tuntuu, niin ei minulla ole mitään toivon varaa. Sitten on avioliittomme mahdoton. En toki uskonut kunniaani niin menneeksi, että vaimoni tarvitsisi…"
"Jumalan tähden, älkää käsittäkö minua väärin. Minä häpeän itseäni. Miksi menettelitte näin — miksi uskottelitte, että olitte minusta riippuvainen, — että olitte mies, jota pidin liian hienotunteisena koskaan pyytämään — varakkaana pidettyä ja rikastunutta naista?"
"Nyt en ymmärrä…"
"Uskalsin tehdä sen ilahuttaakseni köyhää pehtoria, mutta herra Biörenstamia kohtaan en varmaankaan koskaan olisi rohjennut tehdä sitä. Minähän melkeen kauppasin itseäni…"
Pitemmälle hän ei päässyt. Ennenkuin hän ennätti lausua enempää, polvistuin hänen vieressään ja painoin hänet rintaani vasten, sulkien suuteloilla hänen huulensa. Ja nyt kerroin hänelle kaikki — miten olin rakastanut häntä tai hänen muistoaan, hänen kuvaansa vuosikaudet, vieläpä olin etsinyt häntä, vaikka turhaan — kunnes kohtalo äkkiarvaamatta toi minut niin lähelle häntä, salli minun jälleen nähdä hänet. No niin, kun sitten puolen tunnin kuluttua palasimme taas vieraiden tykö, oli taivaamme ihan pilvetön.
Ja siellä tuli pikku Elsa luoksemme ja kysyi:
"Luulotteletko nyt taas olevasi aatelismies? Miten hupainen sinä olet!"