Kun kahvit oli juotu, läksi koko seura jäälle, missä lumoava rata taikavalossaan sai mielet täyteen riemastukseen. Ja pian levisi uutinen rannoille kokoontuneille alustalaisille — ei ainoastaan uutinen siitä, että heidän emäntänsä oli mennyt kihloihin pehtorinsa kanssa, vaan myös, että tämä pehtori oli vapaasukuinen tilanomistaja — ja lopulta kaikui, luultavasti Hjalmarin toimesta, voimakas, korkea eläköönhuuto, niin että me saimme käydä koko joukon onniteltavaksi. Enkä ikinä unohda Liinan kasvojen ilmettä, kun hän änkytti onnentoivotuksensa — tyttö raukka häpesi tavattomasti, kun huomasi nyt, että oli pyrkinyt liian korkealle.
Sitten seurasi illallinen — ja silloin kömpi luutnantti esille. Mies raukka, hänet olimme ihan unohtaneet. Häntä ei näkynyt lainkaan päivällisistä saakka, oli varmaan sulkeutunut huoneeseensa senjälkeen.
"No, Hugo rakas", sanoi Lilli, "et ole vielä onnitellut minua."
"Enkö — oi — jakahtettava tätini — minä toivotan hinulle hydämehtäni onnea — minä tiedän kuinka kalliikhi hinun hulhahehi on hinulle käynyt."
"Niin, tosiaankin — koska en mennyt kanssasi naimisiin, täytyy minun antaa sinulle osasi Siltalasta. Ole ystävällinen ja tule hetkeksi kanssamme, niin järjestämme ne asiat."
"Eihän vaan jakahtettava täti luule…"
"En — en — en tietenkään, en tietenkään — tule nyt vaan."
Me menimme "herran kammariin", missä hän otti esille Rackin vekselit ja siirsi niistä viisi viidentuhannen markan arvoista, ja ojensi hänelle.
"Pankkimiehenä tunnet tietenkin nimen ja hyväksyt nämä vekselit täytenä maksuna?"
"Tietyhti, tietyhti, mutta vakuutan että…"