Rakas veli!
Olen vihdoinkin muuttanut omiin huoneisiini — jotka nyt ovat hyvin hauskat. Huonekalupyyntöni oli sangen vaatimaton. Jotakuinkin tämäntapainen:
Vuode välttämättömine makuuvaatteineen. Pesukaappi astioineen. Jonkunlainen vaatepidin. Säiliö pesuvaatteita varten. Jotain jolla kirjottaa. Jotain jolla istua. Muutamia räsymattoja. Hiukan valoa pimeän aikana ja jonkinmoista ikkunanpeitettä silloin. Vesikarahviini ja lasi.
Mutta mitäs luulet, että sain? Sain — aivan siistejä, verhoiltuja huonekaluja, vaatekaapin, piirongin, jotenkin hyvän rautasängyn hyvine makuuvaatteineen, kuvastimen, paremman kirjotuspöydän kuin kapteenivainaan huoneessa, sitäpaitsi korttipöydän, pari pienempää pöytää, kartiineja ja akuttimia, tosin hiukan kuluneen, mutta kuitenkin ehyen maton paitsi kapeita lattiamattoja — sanalla sanoen täydellisen pikkukodin. Alkaisivatko ajatukset minusta muuttua? Kapteeninrouvan käytöksessä en ainakaan voi havaita mitään vaihdosta.
Sillä kun kiirehdin häntä kiittämään, sittenkun kaikki oli saatu järjestykseen, kysyi hän — tietysti teeskennelläkseen ettei minusta suinkaan välittänyt — hyvin ihmeissään minkävuoksi minä kiittelin.
"Niistä kodikkaista huonekaluista, jotka kapteeninrouva on minulle antanut."
"Niistä pehtori saa kiittää Ottiliaa (taloudenhoitajatar) — minulla ei ole siinä mitään ansiota. Annoin pehtorin luettelon hänelle, ja hän on valinnut tavarat. Kuitenkin, jos pehtorin huoneet nyt ovat järjestyksessä, niin tahdon itse tulla vakuutetuksi niiden asumakunnosta. Pehtori voinee saattaa minut sinne nyt?"
Minä kumarsin, vetäytyen syrjään että hän pääsisi menemään. Ja niin lähdimme — hän kulkien edellä, minä nöyränä pari askelta jälessä — ja tarkastelimme pehtorin huoneuston.
"Oh — niin somaa!" huudahti kapteeninrouva vasten tahtoaan.
"Eikö totta, rouva — sangen edullinen muutos."