Sillä luonnollisesti tuo suuri muutos sai aikaan hänen huudahtuksensa; hänestä oli huone hämmästyttävän soma, juuri sentähden ettei se koskaan voinut tulla oikein somaksi, sen välikatto kun, joka lepäsi hirsillä, oli matalalla ja huoneessa oli ainoastaan kaksi ikkunaa — takaseinällä ei ole yhtään. Olin siksi asettanut sille jumalattoman pitkän, vanhanaikaisen makuusohvan, pari tuolia ja kauimmaksi nurkkaan kaapin.
Keskelle suurta tupaa, jonka toisessa päässä, kuistin- ja kammarinoven välissä oli tavattoman suuri liesi ja toisessa päässä päätyikkuna, olin asettanut korttipöydän ja sen ääreen ne kaksi nojatuolia, jotka olivat seuranneet makuusohvaa. Pöydällä oli se vähäinen kirjallisuus, jonka olin ottanut myötäni. Päätyikkunan luona, josta näki päärakennuksen ja etenkin kapteenivainaan huoneen, oli kirjotuspöytä. Muutamia tuolia oli vielä huonekaluina, ja pari tilkkumattoa muodosti käytäviä valkealle lattialle. Huomaat, ettei tällaisesta ylellisyydestä vielä olisi kannattanut huudahtaa — vaikkakin huone siistittynä, uutimet ikkunoilla, teki hyvin hauskan vaikutuksen.
Hän kiersi lieden ja katsoi huoneeseen. Se on pieni, ja sen ainoa ikkuna on syvällä olevaa lahdenperukkaa kohti sekä — sen takana — peltoja ja metsiä. Vuoteeni eteen olin levittänyt maton, joka peitti lähimailta kaiken paljaan lattian. Muuten siellä oli ainoastaan piironki nuottipitimineni, joihin hän etenkin näytti kiinnittäneen huomionsa, pieni pöytä vuoteen vieressä, toinen ikkunan luona, muutamia tuoleja ja pesukaappi — siis aivan yksinkertaista.
Valitettavasti kyllä ei itse voi tulla yhtä yksinkertaiseksi kun ympäristö on — eksyin jälleen osastani, tai oikeammin näyttelin väärin. Kun hän kammaria katseltuaan kääntyi, lausuin hymyillen, tehden pienen kumarruksen ja sulavan liikkeen osottaen nojatuoleja:
"Kapteeninrouva suonee minun pyytää, ettei lastenrauha häiriintyisi matalan kattoni alla."
Hän tuijotti minuun hetkisen, aivan kun olisi luullut että kadotin järkeni. Hänen pehtorinsa uskalsi noin ritarillisesti käskeä häntä istumaan — kanssaan ja luonaan! Helakka puna levisi hänen kasvoilleen.
Kuitenkin hän tointui pian.
"Onko pehtori nainut mies?" kysyi hän hyvin ihmeissään.
Tunsin suuttuvani. Tuo oli jo hiukan liiallista ylpeyttä. Vaikkapa olisin ollut kuka tahansa, oli minulla tietenkin oikeus kotonani käskeä vieraitani istumaan. Vastasin sentähden kylmästi:
"En, toinen puoliskoni on varmaan eksynyt — oli tietenkin kaunis ja heitti minut turhan kullan takia. En ole enää voinut löytää häntä."