"Sitten en voi käsittää, että häiritsisin mitään lastenrauhaa, jos lähtisin istumatta. Muuten ovat huoneet minusta nyt aivan sievät — niin että jos pehtori ei ole aivan hemmoteltu, saatan ehkä toivoa, että pehtori tästälähin valittamatta tulee viihtymään Siltalassa."
"En tiedä koskaan valittaneeni. Jos en täällä olisi saanut kattoa ylleni, niin olisin sen saanut jossain muualla — maailmahan on suuri ja minusta on jotenkin yhdentekevää, missä asun. Mutta olkaa vakuutettu, rouva, missä tahansa oikeutetuista muistutuksista pannaan pahaksi tai ei välitetä niistä, siellä on johto huono ja kaikki käy hullusti — isännän vahingoksi. Kuitenkin minä vaikenen. En enää häiritse kapteeninrouvan rauhaa."
"Vaikenette — mistä?"
"Valituksista, jotka koskevat epäkohtia Siltalassa."
"Sitä en suinkaan toivo — jätän ainoastaan itselleni päätösvallan, sittenkun olen tutkinut asian."
Ja niin hän lähti, vihaisena taasen. Paljoa ei hänen armonsa kärsi.
Viime keskiviikkona minulla oli tilaisuus hiukan pistellä häntä, jota hän mahdillaan ei voinut välttää kuten ennen.
Ajoin eräälle niemelle, josta olen puhunut, missä korjattiin yhtä latoa ja valitsin suorimman ja hauskimman tien puiston kautta. Kuljin kumarassa laulaa hyräillen ja tapani mukaan sivallellen käytävien vieressä olevaa ruohostoa ratsupiiskallani. Silloin näin molemmat naiset äkkiä edessäni eräässä tienkäänteessä. Tervehdin ja olin jo ennättänyt muutamia askelia ohi, kun kapteeninrouva huusi: "Kuulkaa — pehtori!"
Minä käännyin.
"Onko pehtori ollut näkötornissa?"