Kamreeri nauroi kääntyen kapteeninrouvan puoleen:
"Tiedäppäs, ettei herra Paul pidä niittyjäsi edes Hugon kesälaitumiksi riittävinä, jollei hän saa väkirehuakin silloin tällöin."
"Määrä kyllä riittää", sanoin, "muttei ihminen liho yksin heinistä — siihen tarvitaan järkeäkin…"
"Täytyy vajmaankin olla maalainen kuten pehtoji ymmäjtääkheen hyödä heiniä."
"Ylimalkaan kyllä — naudathan ovat tavallisesti maalla, mutta löytyy niitä muutamia kaupungeissakin."
Syntyi hetken äänettömyys, jonka kapteeninrouva katkaisi kysyen:
"Onko pehtori asunut kaupungissakin?"
"Olen senverran, että voin puhua kaupungeista ja kaupunkilaisista, mutta niin kauan siitä sentään on, ettei sitä enää saattaisi huomata. Lopetettuani luvut polyteknikossa, olen nähnyt kaupunkeja vaan satunnaisesti niissä käydessäni."
Hilpeys oli auttamatta kadonnut, kehottipa kamreeri miten tahansa maistamaan. Otin sentähden hetken kuluttua jäähyväiset ja läksin.
Oi voi, helppoahan on vetäytyä ikävästä kahviseurasta — kumarruksella siitä pääsee. Mutta olemuksen tukalasta painosta — siitä ei niinkään hyvin voi pujahtaa pois, vaikka kuinkakin tuntisi kyllästyneensä tuohon hullunkuriseen ilveilyyn, jota kutsumme elämäksi ja jota varmaankaan ei ole muodostettu kaikkia varten, jotka ovat sattuneet syntymään.