"Ei minulle kukaan ole uskotellut, itse näin miten Lilli-täti osotti sitä kohti ja virkkoi äidille: 'Katso, miten viehkeästi tuolla kuherrellaan!'"
"Käsitit ihan hullusti, hyvä lapsi. Missään tapauksessa et saa mennä yksin sinne."
Tämä on ihan kirottua! Tuskin tiedän enää, mitä iltasin soittelisinkaan.
Eilen kun alotin Schubertin "Leise flichen meine Lieder durch die Nacht zu dir", keskeytin sen äkkiä, kun juohtui mieleeni, että he luonnollisesti selittäisivät minun soittavan sitä tuolle "kuherruskumppanilleni". Hetkisen kuluttua huomasin puhaltavani Kotschubeyn kappaletta "Oh dites — lui" — keskeytin senkin yhtäkkiä ja sain hyvän aikaa miettiä, ennenkuin huomasin Champagne-valssin sopivan tilaisuuteen.
Ei — olen nyt sellaisella tuulella, että minun on mahdotonta mitään kirjottaa! Paras on lopettaa. Jää hyvästi.
Polle.
YHDESTOISTA KIRJE.
Siltala, 16 p:nä heinäk.
Kiitos, veli rakas, tervetulleesta kirjeestäsi. Sanot että olen käynyt ahkeraksi kirjeenkirjottajaksi. Koetahan minun laillani hautautua tänne salolle, missä et lainkaan löydä seurapiiriä, niin huomaat, että saat halua ilmaista kirjallisesti ajatuksiasi. Olen aina ollut sitä mieltä, etten ole kovin seuraa kaivannut. Mutta siellä kotosalla tapasi ainakin pari kolme kertaa viikossa vertaisiaan. Mutta täällä elän talonpoikain — jumalattoman typerien talonpoikain keskuudessa — päivät päästään aamusta iltaan. Ei heidän kanssaan voi puhella. Tosin vaihdan silloin tällöin sanan herrasväen, milloin minkin kanssa — mutta viikossa on monta tuntia ja ne sanat lausun aina muutamassa minutissa. Ja näissä satunnaisissa puheluissakin olen vain pehtori — enkä vertainen tai seurakumppani. Tuskinpa tiedän mitä he toimittavat — tarkotan sillä, että tiedän heidän käyvän kävelemässä, ratsastamassa, ajelemassa, kalassa, lepäilevän ruohostossa ja riippumatoissa, juovan kahvia milloin milläkin kauniilla paikalla, tekevän retkiä saariin, lyhyesti sanoen tiedän, että he parhaansa mukaan koettavat huvitella — mutta sillä aikaa minä olen pellolla tai niityllä. Saan ainoastaan satunnaisesti hiukan puhella sivistyneiden ihmisten kanssa — ehkäpä noin pari kertaa viikossa. Joka lauantaista tilintekoani kapteeninrouvalle en voi lukea niihin — minkäänlainen puhelu ei tule silloin kysymykseenkään.
Koetappa pariksi kuukaudeksi täten erota kaikesta, niin luulen että kirjottelet aivan yhtä ahkerasti kuin minä — en siis kirjota yksin sinun, vaan myös itsenikin takia. Ja kun nyt olen kiitollinen, että voin sinulle kirjottaa, niin vieläkin kiitollisempi olen niistä kirjeistä, joita saan — ne ovat ainoana siteenä, jotka yhdistävät minut muuhun maailmaan.