"Mutta eläimemme saavat kuitenkin vähemmän ravintoa. Sillä puumaiseksi käynyt heinä ei enää ole ravitsevaa. Ellei näin olisi, niin ei olisi lainkaan surua, sillä halkoja Siltalassa on yllin kyllin. Mutta karjan mahassa vielä liukenevat kemialliset ainekset kasvissa muodostavat juuri eläimen veren — ja näitä aineksia on eniten heinissä, kun ne heilimöivät. Päivä päivältä enenevät korren heikosti ravitsevat osat senjälkeen — odottaen menetämme siis kaksinverroin, koska se, mitä meillä on antaa eläimille, jo itsessään on vähemmän ravitsevaa, ja koska sitäpaitsi pakotamme eläimiä turhaan voimanponnistukseen niiden hienontaessa sellaista, mikä ei anna niille verta. Ja kaikki voimanponnistus, kuten rouva tietää, saa aikaan suuremman ruumiinlämmön tai toisin sanoen ravinnon hyödyttömän kulutuksen — siis ehdyttää lehmiä."
"Mutta nuo miehet ovat koko ikänsä nähneet maata viljeltävän — heillä täytyy olla mahdollisimman suuri käytännöllinen kokemus…"
"Kokemusta kyllä, mutta edistyshalua puuttuu, mutta vaivaa heitä myöskin liikatyön pelko — he pelkäävät saavansa syksyllä korjata niityltä heinää toistamiseen. Siinä se kipeä kohta on."
Hän silmäili minua hetken. Sitten hän kääntyi miesten puoleen ja sanoi:
"Pehtori on oikeassa — heinäntekoa ei voi siirtää. Noudattakaa hänen käskyään."
Täällä on tapana kestitä työväkeä kahvilla, kun jonkun isomman niityn heinä on tehty. Tänään oli täällä semmoiset kahvikekkerit. Niitty oli suunnattoman suuri — ääretön alaltaan — huonosta kasvusta huolimatta on siellä kymmenen latoa. Sitä ympäröi metsä ja muuten peittää metsä niittyäkin paikkapaikoin, vetikköjä on myös siellä täällä ja sentähden siihen on kaivettu syviä ojia.
Niin — aurinko paahtoi, väki hikoili, heinä tuoksui, miehet, jotka ajoivat häkkejä latoon, kirkuivat piiat ja Miinat ja Liinat nauraa kikattivat, herrasväestä oli ruustinnaeukko ja kamreeri ainoastaan jääneet ladolle kahvitarjoiluun. Kalle ja Viivan olivat haravoimassa, kamreerinrouva ja pikku Elsa olivat par'aikaa menossa heidän luokseen ja vähän etäämpää läheni kapteeninrouva sulhasineen toiverikkaana kuormatekopaikkoja. Minä puolestani pysyttelin kaikista kauimpana, etäisimpien rukojen tykönä, etten vaan millään muotoa olisi yllättänyt noita rakastavaisia tai etten olisi joutunut tunkeilemaan herrasväen pariin.
Silloin kuuluu kirkaisu — hirveä hätähuuto — keskeltä niittyä, minun ja ladon väliltä. Sekä minä että kaikki muutkin suuntaamme katseemme sinne — näen miehen ilmassa, näen hänen putoavan maahan ja jäävän siihen makaamaan. Näen väen hajaantuvan ja pakenevan joka taholle metsikköihin, lähimmille aidoille, muutamat naiset kapuavat heinäkuormille. Ja minä näen vihaisen härän, jota toisinaan käytetään vetojuhtana, kulkevan irti möristen ja potkien. En vieläkään käsitä, miten se oli päässyt irti, mutta valloillaan se oli. Kirotut pölkkypäät ovat hutiloineet sitä valjastaessaan.
Härkä kääntyy siihen suuntaan, minne Kalle ja Viivan juosten seuraavat kamreerinrouvaa, joka epäkäytännöllisesti kyllä, on alkanut paeta pikku Elsa kerallaan latoa kohti — pisintä tietä. Ladolle pakenee myöskin kapteeninrouva sulhasineen. Väki — käytännöllisempää — on keksinyt lähempiä turvapaikkoja. Huudan, että miehet ottaisivat kiinni härän — mutta ne raukat eivät kuule tai ehk'eivät tahdo totella. Minun tietysti on mahdotonta ennättää perille ennenkuin onnettomuus sattuu!
Kalle ja Viivan ovat jo saavuttaneet kamreerinrouvan, muttei härkäkään ole heistä kaukana. Kaikki ovat vielä tavattoman etäällä ladosta — kapteeninrouva ja luutnantti mahdollisesti voivat sinne ennättää, muttei kamreerinrouva ja lapset mitenkään.