Kesti ainakin puoli tuntia ennenkuin se antautui, monasti viskauduttuaan maahan saadakseen minut selästään. Mutta se huomasi, ettei siitä ollut apua, nyt kun ruoskani iskut aina sattuivat sen silmiin, jotavastoin muulloin vaan muuhun ruumiiseen ja olipa tuollaisella härällä miten vähän järkeä tahansa — huomaa se lopulta kuitenkin — ettei härkäpäisyys auta.
Heti kun huomasin, että härkä oli vallassani, huusin vapautuksen sanat kamreerinrouvalle, ja märkinä, likaisina ja savisina nousivat hän ja lapset ylös, kun minä par'aikaa huolellisesti sidoin härkää ikeeseen.
Voit arvata, että väki ihaili minua — he katselivat minua melkein kunnioittavasti ja puhelivat keskenään ainoastaan puoliääneen. Silloin näin seurueen lähestyvän ladolta, mutta heidän teennäisistä ylistys- ja kiitossanoistaan en suuresti välittänyt. Päästäkseni kaikista lausunnoista, läksin pusketun miehen luokse. Hän oli kuollut. Sarvi oli sattunut suoraan rintaan, sydämeen. Tarkastellessani häntä, ennättivät he perille, ja kuten arvasin lopetti onnettomuus kaiken puheen. Kapteeninrouva vain kysyi: "Miten on hänen laitansa?"
"Kuollut", vastasin minä.
"Kuollut!" huusivat toiset kauhuissaan.
"Sama olisi voinut sattua useammallekin täällä tänään, ellei pehtoria olisi ollut", huudahti ruustinna.
"Hanell vainaja sanoi aina, ettei hän muuta maailmassa pelännyt kuin vihaisia härkiä. Kiitän teitä sekä lasten että lastenlasten elämästä" — ja hän ojensi minulle kätensä, jota esimerkkiä nyt tietysti kamreeri ja kamreerinrouva seurasivat.
Kapteeninrouva ei sanonut suoraan minulle mitään — hänen pehtorinsahan oli virkansa puolesta velvollinen tekemään, minkä saattoi, mutta sitävastoin kosketteli hän minua, kuitenkin mielestäni ihan liiallisesti, puheessaan väelle, luultavasti kunnioituksen vuoksi, ja sanoi, että koska Luojan antimien korjuun pitäisi tapahtua kevein, iloisin ja kiitollisin mielin, olisi se nyt kuitenkin mahdotonta onnettomuuden jälkeen, niin saisi työ jäädä tältä päivältä ja väki lähteä kotiin muistellakseen siellä hiljaisuudessa kuollutta toveriaan ja rukoillakseen hänen sielunsa puolesta. Minulla taaskin oli tilaisuus ihmetellä tuota naista — hän laski kuin kirjasta.
Sillävälin tunsin kuitenkin, miten jalkani alkoivat vavista ja polveni horjahdella — kaunista olisi ollut, jos sankari äkkiä olisi muuttunut voimattomaksi rievuksi! Sentähden, heti kun ruumis oli saatu asetetuksi heinähäkkiin ja saattojoukko ennättänyt tienkäänteeseen, pidin varalta ja jättäydyin jälkeen. Jo olikin aika, sillä tuskin viimeiset olivat kadonneet näkyvistä, ennenkuin voimani olivatkin kokonaan lopussa — ellen olisi saanut heittäytyä pitkäkseni, niin olisin kaatunut. Ja minä kun olen luullut niin voimistuneeni jälleen!
En tiedä miten kauan siinä lienen maannut — onneksi ei kukaan väestä minua nähnyt — kunnes äkkiä kuulin huudettavan: